Oikein hyviä vanhan vuoden viimeisiä hetkiä ja mitä menestyksekkäintä uutta vuotta kaikille tutuille ja tuntemattomille!
-PetzPepat
lauantai 31. joulukuuta 2011
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
weirdo
Tuntuupas taas oudolta.
Eksyin jotenkin tutkimaan tietokoneelta vanhoja dokumentteja monen vuoden takaa. Tuntui hämmentävältä lukea esimerkiksi vuoden 2005 ennakkotehtäviä tai vanhoja sanoituksia. Mitä ajatuksia menneisyyden Petrillä olikaan ja miten erilaisessa tilanteessa sitä taisi ihminen olla... ja miten erilaiseen suuntaan elämä olisi voinutkin lähteä johdattamaan. Vaan eipä lähtenyt ja tässä ollaan.
Mietinköhän taas neljän vuoden päästä nykyhetkeä, ja kummastelen miten outoja ajatuksia pääni sisällä on liikkunut? Missähän ylipäätään olen neljän vuoden päästä? En pysty tällä hetkellä kuvittelemaan neljän vuoden päähän. Hyvä jos keksin, missä tilanteessa olen vuoden päästä. Ja ei, en tarkoita että olisin jollain tavalla pettynyt nykytilanteeseen, tai että kaipaisin muutosta. Tuntuu, etten vain pysty tekemään tällä hetkellä minkäänlaisia pitkän tähtäimen suunnitelmia. Outo juttu.
Joka tapauksessa, vanhojen muistojen kaivelu nosti tosiaan hassuja juttuja pintaan. Hämmentävää, miten hyvin sitä muisti piilottaakin asioita, mutta tarpeen tullen sitten nostaa ne pinnalle. Lukiessani tuntui, kuin olisin kirjoittanut ne kaikki asiat juuri eilen.
Vanhimmat tekstit olivat kuitenkin vuodelta 2005, joten aivan eilen se ei kuitenkaan ollut. Onkohan ylipäätään tervettä lueskella vanhoja ajatuksia? Vanhat kokemuksethan auttavat ratkomaan vain menneisyyden ongelmia, nykyhetken mahdolliset ongelmat vaativat aina uudet ratkaisut. Ei voi siis jäädä liikaa vellomaan menneisyyteen, vaan suunnata katse rohkeasti tulevaisuuteen itseensä ja mahdollisuuksiin uskoen.
Otanpa kuitenkin yhden mielenkiintoisen tekstinpätkän menneiltä ajoilta:
Eksyin jotenkin tutkimaan tietokoneelta vanhoja dokumentteja monen vuoden takaa. Tuntui hämmentävältä lukea esimerkiksi vuoden 2005 ennakkotehtäviä tai vanhoja sanoituksia. Mitä ajatuksia menneisyyden Petrillä olikaan ja miten erilaisessa tilanteessa sitä taisi ihminen olla... ja miten erilaiseen suuntaan elämä olisi voinutkin lähteä johdattamaan. Vaan eipä lähtenyt ja tässä ollaan.
Mietinköhän taas neljän vuoden päästä nykyhetkeä, ja kummastelen miten outoja ajatuksia pääni sisällä on liikkunut? Missähän ylipäätään olen neljän vuoden päästä? En pysty tällä hetkellä kuvittelemaan neljän vuoden päähän. Hyvä jos keksin, missä tilanteessa olen vuoden päästä. Ja ei, en tarkoita että olisin jollain tavalla pettynyt nykytilanteeseen, tai että kaipaisin muutosta. Tuntuu, etten vain pysty tekemään tällä hetkellä minkäänlaisia pitkän tähtäimen suunnitelmia. Outo juttu.
Joka tapauksessa, vanhojen muistojen kaivelu nosti tosiaan hassuja juttuja pintaan. Hämmentävää, miten hyvin sitä muisti piilottaakin asioita, mutta tarpeen tullen sitten nostaa ne pinnalle. Lukiessani tuntui, kuin olisin kirjoittanut ne kaikki asiat juuri eilen.
Vanhimmat tekstit olivat kuitenkin vuodelta 2005, joten aivan eilen se ei kuitenkaan ollut. Onkohan ylipäätään tervettä lueskella vanhoja ajatuksia? Vanhat kokemuksethan auttavat ratkomaan vain menneisyyden ongelmia, nykyhetken mahdolliset ongelmat vaativat aina uudet ratkaisut. Ei voi siis jäädä liikaa vellomaan menneisyyteen, vaan suunnata katse rohkeasti tulevaisuuteen itseensä ja mahdollisuuksiin uskoen.
Otanpa kuitenkin yhden mielenkiintoisen tekstinpätkän menneiltä ajoilta:
pimeän huoneen
pimein nurkkaus
yksinäisen elämän
loppukohtaus
sydämen lyönnit rintaa
satuttaa
loppukohtaus
sydämen lyönnit rintaa
satuttaa
poika yksin itkee
kohtaloaan
tekee mieli huutaa
paha mieli karkottaa
tekee mieli unohtaa
mut tää tunne minut
vielä tappaa
kohtaloaan
tekee mieli huutaa
paha mieli karkottaa
tekee mieli unohtaa
mut tää tunne minut
vielä tappaa
Ps. Pakko sanoa vielä mitä muutakin löysin! How I Met Your Motherin vanhoja jaksoja. Tervetuloa joululoma! :)
tiistai 20. joulukuuta 2011
mysterious ways
Where do we go from here
Where do we go from here
Where do we go from here
God only knows
tiistai 6. joulukuuta 2011
rush
Taaspas on vierähtänyt. Perin yllättävää.
Nyt en oikeastaan halua sanoa mitään muuta, kuin että voi että uusi Snow Patrol on niin mahtavaa. Aivan ykköstä ja parasta ja ämpärillinen ylistyssanoja lisää päälle. Eli siis tykkään ja suosittelen lämpimästi muillekin. Ei taida tosin löytyä Spotifysta, mutta hyllystä löytyy. :)
Tällä viikolla olisi vuorossa keskiviikkona Porin reissu, josta samana päivänä siirtymä Tampereelle ja torstaina Tampere. Siitä sitten ihan normaali siirtymä kotiin, ja perjantaina Espoon ja Helsingin kautta Tukholmaan. Ihan normaali reittisuunnitelma.
Ja koska muutkin, niin ajattelin väittää osaavani valokuvata, ja huomenissa joutunette kärsimään omista tuotoksistani. Pahoittelen jo etukäteen. :)
Nyt en oikeastaan halua sanoa mitään muuta, kuin että voi että uusi Snow Patrol on niin mahtavaa. Aivan ykköstä ja parasta ja ämpärillinen ylistyssanoja lisää päälle. Eli siis tykkään ja suosittelen lämpimästi muillekin. Ei taida tosin löytyä Spotifysta, mutta hyllystä löytyy. :)
Tällä viikolla olisi vuorossa keskiviikkona Porin reissu, josta samana päivänä siirtymä Tampereelle ja torstaina Tampere. Siitä sitten ihan normaali siirtymä kotiin, ja perjantaina Espoon ja Helsingin kautta Tukholmaan. Ihan normaali reittisuunnitelma.
Ja koska muutkin, niin ajattelin väittää osaavani valokuvata, ja huomenissa joutunette kärsimään omista tuotoksistani. Pahoittelen jo etukäteen. :)
maanantai 28. marraskuuta 2011
changing times
Hiphei ja sellaista.
Tässä oli jo melkoisen pitkä blogiteksti siitä, miten koulutuksessa olen huomannut, että itseasiassa myynnin koulutukseni on jo opettanut minulle todella paljon myynnistä ja monista tärkeistä myynnin taidoista. Koulutus, jossa istun tämän viikon, vaikuttaa pelottavan pitkäveteiseltä, sillä olen tajunnut että minähän osaan tämän kaiken jo. Jostain syystä poistin tekstin ja kirjoitankin vain tämän lyhyen pätkän.
Opettelen tiivistämään ilmaisuani, ja nyt päivän anti on se, että minähän todella olen oppinut jotain, minä osaan jotain ja olen täysin pätevä tekemään töitäni. Melkoinen helpotus pienelle ihmiselle. Ja vähän isommallekin.
Tällä kertaa ei nyt irtoa sen enempää, mutta onhan tässä nyt sitten kuitenkin viikonloppuna odottamassa vuoden ensimmäiset pikkuiset joulut Tampereen suunnalla. Eiköhän tässä saa tämänkin viikon kulutettua. :)
Tässä oli jo melkoisen pitkä blogiteksti siitä, miten koulutuksessa olen huomannut, että itseasiassa myynnin koulutukseni on jo opettanut minulle todella paljon myynnistä ja monista tärkeistä myynnin taidoista. Koulutus, jossa istun tämän viikon, vaikuttaa pelottavan pitkäveteiseltä, sillä olen tajunnut että minähän osaan tämän kaiken jo. Jostain syystä poistin tekstin ja kirjoitankin vain tämän lyhyen pätkän.
Opettelen tiivistämään ilmaisuani, ja nyt päivän anti on se, että minähän todella olen oppinut jotain, minä osaan jotain ja olen täysin pätevä tekemään töitäni. Melkoinen helpotus pienelle ihmiselle. Ja vähän isommallekin.
Tällä kertaa ei nyt irtoa sen enempää, mutta onhan tässä nyt sitten kuitenkin viikonloppuna odottamassa vuoden ensimmäiset pikkuiset joulut Tampereen suunnalla. Eiköhän tässä saa tämänkin viikon kulutettua. :)
perjantai 25. marraskuuta 2011
hail to new beginnings
En näköjään vieläkään osaa kirjoittaa tänne säännöllisesti.
Huomaan usein miettiväni erinäisiä asioita, joita tänne olisi mukava kirjallisessa muodossa tallentaa ja jakaa mahdollisten lukijoiden kanssa. Lopulta se kuitenkin jää tekemättä, usein sen takia, etten keksi sitä yhtä kantavaa ajatusta. Ilman tuollaista kantavaa ajatusta postauksen takana tuntuu jotenkin hölmöltä kirjoittaa jotain turhanpäiväistä.
Ehkä se onkin yksi suurimmista ongelmista lähestymisessäni oikeastaan kaikkeen. En osaa lähestyä asioita tarpeeksi kevyesti, vaan yritän löytää kaikesta jotain syvällisempää ja pohdin asioita turhan paljon. Jos osaisi ottaa rennommin, ehkä maailma ei vaikuttaisi niin monimutkaiselta. Jos osaisi välillä helpottaa elämäänsä, niin ehkä tämä yleinen saamattomuus vähän häviäisi ja saisi jotain asioita jopa vietyä loppuun. Jos juttuja jää liikaa pohtimaan, tekee niistä itse loppujen lopuksi niin vaikeita, että ne muuttuvat ylitsepääsemättömiksi.
Mutta ongelma onkin, miten tälläinen taivaanrannan maalari ja uneksija loppujen lopuksi pystyisi yhtäkkiä muuttumaan ihmiseksi, joka ei ota turhaa stressiä asioista. Ihmiseksi, joka pystyisi antamaan itselleen välillä anteeksi sen, ettei tee kaikkea aivan täydellisesti ja ihmiseksi joka ei jatkuvasti vaatisi itseltään täydellistä suoritusta ja onnistumista. Asiat kyllä varmasti pyörisivät myös omalla painollaan eteenpäin, ilman että kaikkeen pitäisi itse osallistua ja tehdä jotain. Pitäisi osata keskittyä niihin itselleen tärkeisiin asioihin, ja jättää vähemmän tärkeät kiireen keskellä taka-alalle. Mutta miten sen osaa pieni ihminen tehdä?
Tästä ajatuksestahan tämäkin blogi tosiaan sai alkunsa. Siitä miten löytää se kultainen keskitie, jota kulkea tyytyväisenä elämää eteenpäin. On toisaalta onni, ettei tähän näin nopeasti löydä vastausta, sillä sehän tarkoittaisi tämän blogin loppua. Ja siihen en harvasta kirjoitustahdista huolimatta ole valmis.
Ja mitäkö tarkoittavat uudet alut? Jätin vanhan työpaikkani eilen taakseni, ja tänään aloitin uusien haasteiden keskellä uudessa työpaikassa. Ehkäpä tämä on se ensi askel sen keskitien löytämiseen. Aika sen näyttäköön.
Huomaan usein miettiväni erinäisiä asioita, joita tänne olisi mukava kirjallisessa muodossa tallentaa ja jakaa mahdollisten lukijoiden kanssa. Lopulta se kuitenkin jää tekemättä, usein sen takia, etten keksi sitä yhtä kantavaa ajatusta. Ilman tuollaista kantavaa ajatusta postauksen takana tuntuu jotenkin hölmöltä kirjoittaa jotain turhanpäiväistä.
Ehkä se onkin yksi suurimmista ongelmista lähestymisessäni oikeastaan kaikkeen. En osaa lähestyä asioita tarpeeksi kevyesti, vaan yritän löytää kaikesta jotain syvällisempää ja pohdin asioita turhan paljon. Jos osaisi ottaa rennommin, ehkä maailma ei vaikuttaisi niin monimutkaiselta. Jos osaisi välillä helpottaa elämäänsä, niin ehkä tämä yleinen saamattomuus vähän häviäisi ja saisi jotain asioita jopa vietyä loppuun. Jos juttuja jää liikaa pohtimaan, tekee niistä itse loppujen lopuksi niin vaikeita, että ne muuttuvat ylitsepääsemättömiksi.
Mutta ongelma onkin, miten tälläinen taivaanrannan maalari ja uneksija loppujen lopuksi pystyisi yhtäkkiä muuttumaan ihmiseksi, joka ei ota turhaa stressiä asioista. Ihmiseksi, joka pystyisi antamaan itselleen välillä anteeksi sen, ettei tee kaikkea aivan täydellisesti ja ihmiseksi joka ei jatkuvasti vaatisi itseltään täydellistä suoritusta ja onnistumista. Asiat kyllä varmasti pyörisivät myös omalla painollaan eteenpäin, ilman että kaikkeen pitäisi itse osallistua ja tehdä jotain. Pitäisi osata keskittyä niihin itselleen tärkeisiin asioihin, ja jättää vähemmän tärkeät kiireen keskellä taka-alalle. Mutta miten sen osaa pieni ihminen tehdä?
Tästä ajatuksestahan tämäkin blogi tosiaan sai alkunsa. Siitä miten löytää se kultainen keskitie, jota kulkea tyytyväisenä elämää eteenpäin. On toisaalta onni, ettei tähän näin nopeasti löydä vastausta, sillä sehän tarkoittaisi tämän blogin loppua. Ja siihen en harvasta kirjoitustahdista huolimatta ole valmis.
Ja mitäkö tarkoittavat uudet alut? Jätin vanhan työpaikkani eilen taakseni, ja tänään aloitin uusien haasteiden keskellä uudessa työpaikassa. Ehkäpä tämä on se ensi askel sen keskitien löytämiseen. Aika sen näyttäköön.
maanantai 7. marraskuuta 2011
monday at the most
Onpas kulunut aikaa siitä, kun viimeksi tänne jotain kirjoittelin. Vilpittömät pahoitteluni.
On ollut melkoista hönkäämistä viime ajat tämän nuoren miehen elämä. Siinä on sitten jäänyt tärkeät asiat ihan unohduksiin ja lukemattomat blogin lukijat tyytymättömiksi. :)
Olen nimittäin saanut uusia töitä ja tarkoituksenani on aloittaa uusien haasteiden parissa parin viikon päästä. Uusi hienoakin hienompi tittelini tulee olemaan Asiakkuuspäällikkö. Hei come on! Päällikkö. En kyllä ole yhtään päällikkö, mutta onhan taas kiva titteli. (Onpas titteli muuten jotenkin kamalan kaksimielinen sana kun tarkemmin miettii.)
Muuta huomionarvoista lienee ainakin se, että jouduin vaihtamaan lukemaani kirjaa sillä Coelhon Portobellon noita oli tähän hetkeen jotenkin liian hankala luettavaksi. Onneksi Akateeminen tarjosi vaihtoehdon, ja nyt luen saman brasilialaisen herrasmiehen Alefia. Vaikuttaa aivan loistavalta ja sopivalta tähän tilanteeseen, sillä kirjassa Coelho pohtii juuri sitä mitä on, mistä on tullut ja mihin on menossa. (Eikö tuo pitänyt alunperin olla tämänkin blogin kantava teema?)
Ja koska blogin on toki tarkoitus olla myös päiväkirja, merkitäänpä nyt muistiin viime lauantain reissu Nuuksioon kera digijärkkärin. Mielenkiintoisia ulottuvuuksia löytyi ja niistä ilmestyy kuvia tänne(kin) kunhan saan aikaiseksi tehdä kuvat edustuskelpoisiksi. Hyvää kannattaa odottaa.
Voisin toki ahdistella fiilistäni nytkin, mutta jätetään se toiseen kertaan. Pidetään välillä sanat kurissa ja ollaan ihmisiksi. :)
On ollut melkoista hönkäämistä viime ajat tämän nuoren miehen elämä. Siinä on sitten jäänyt tärkeät asiat ihan unohduksiin ja lukemattomat blogin lukijat tyytymättömiksi. :)
Olen nimittäin saanut uusia töitä ja tarkoituksenani on aloittaa uusien haasteiden parissa parin viikon päästä. Uusi hienoakin hienompi tittelini tulee olemaan Asiakkuuspäällikkö. Hei come on! Päällikkö. En kyllä ole yhtään päällikkö, mutta onhan taas kiva titteli. (Onpas titteli muuten jotenkin kamalan kaksimielinen sana kun tarkemmin miettii.)
Muuta huomionarvoista lienee ainakin se, että jouduin vaihtamaan lukemaani kirjaa sillä Coelhon Portobellon noita oli tähän hetkeen jotenkin liian hankala luettavaksi. Onneksi Akateeminen tarjosi vaihtoehdon, ja nyt luen saman brasilialaisen herrasmiehen Alefia. Vaikuttaa aivan loistavalta ja sopivalta tähän tilanteeseen, sillä kirjassa Coelho pohtii juuri sitä mitä on, mistä on tullut ja mihin on menossa. (Eikö tuo pitänyt alunperin olla tämänkin blogin kantava teema?)
Ja koska blogin on toki tarkoitus olla myös päiväkirja, merkitäänpä nyt muistiin viime lauantain reissu Nuuksioon kera digijärkkärin. Mielenkiintoisia ulottuvuuksia löytyi ja niistä ilmestyy kuvia tänne(kin) kunhan saan aikaiseksi tehdä kuvat edustuskelpoisiksi. Hyvää kannattaa odottaa.
Voisin toki ahdistella fiilistäni nytkin, mutta jätetään se toiseen kertaan. Pidetään välillä sanat kurissa ja ollaan ihmisiksi. :)
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
saturday - oh saturday
Today I was looking for something - something I was missing.
And did not find it, so I have to keep on searching.
And did not find it, so I have to keep on searching.
maanantai 17. lokakuuta 2011
R.I.P. Dan Wheldon
Meinasin unohtaa tämän päivän traagisimman tapahtuman, kun IndyCar-kuljettaja Dan Wheldon menehtyi varhain Suomen aikaa ajetussa IndyCar-kauden päätöskilpailussa.
Autourheilussa kuoleman vaara on aina läsnä, ja nyt se konkretisoitui kauhealla tavalla. Ajatukseni ovat Wheldonin perheen luona.
Dan kuoli tehdessään sitä mitä rakasti eniten.
Autourheilussa kuoleman vaara on aina läsnä, ja nyt se konkretisoitui kauhealla tavalla. Ajatukseni ovat Wheldonin perheen luona.
Dan kuoli tehdessään sitä mitä rakasti eniten.
mayday, monday
Onpas päässyt kulumaan aikaa siitä kun viimeksi ehdin päivittää blogia. Syynä ei ole ollut se, etteikö olisi ollut mitään sanottavaa vaan ajanpuute. Tuntuu että olen tehnyt nyt oikein ja paljon viimeisen viikon aikana. Viikonloppunakin tuntui, että sai hieman rentouduttua hyvässä seurassa, kiitos siitä asianomaisille.
Tyytyväisin olen toki siitä, että olen jaksanut käydä tavoitteeni mukaisesti salilla kolmesti viikossa. En ala liikaa nyt fiilistelemään, mutta kyllä siitä vain tulee hyvä fiilis kun saa itseään vähän rääkätä ja huomaa, että jotain saa tehtyäkin. Ja vahingossa kuntokin paranee ja ylimääräiset vatsamakkarat häviää.
Nyt kun uusi viikko on taas alkanut, on taas pakko vähän purkaa painetta pään sisällä jotta saa täytettyä sitä muilla ajatuksilla. Maanantait tuntuvat niin ylitsepääsemättömiltä, kun motivaatio työn suhteen on ihan hukassa ja pitkä viikko on edessä. Sitä miettii miksi puurtaa aina vain eteenpäin sellaisessa tilanteessa, missä ei viihdy ja kuluttaa vain omia energiavarojaan loppuun. Vaikka miten yrittäisi löytää positiivisia puolia ja tsempata itseään, ei löydy sellaista perusajatusta millä voisi joka aamu herätä edes hieman intoa mukanaan ja hyvällä fiiliksellä. Jokainen päivä tuntuu taistelulta. Jos ei olisi opinnäytetyötä, olisi ratkaisu helppo. Taakse poistu.
Tällä hetkellä opinnäytetyö estää tuon poistumisen ja pitää takamuksen penkissä joka tuntuu fakiirimallilta.
Kun työ vie energiat, tuntuu muukin kovin hankalalta. Onneksi on asioita, joita voi odottaa. Kun tietää, että jotain mielekästä on tapahtumassa, pystyy jotenkin edes pitämään itsensä kasassa ja jatkamaan. Miten pitkään, se onkin sitten aivan toinen kysymys.
Miten sitä tekisikään mieli hypätä pois oravanpyörästä, edes hetkeksi, ja tehdä jotain aivan muuta? Vaikka pieni katko ei toki olisi kuin pientä todellisuuden pakoilua, tuntuisi se tällä hetkellä oikein mielekkäältä ja toisaalta tärkeältäkin. Mutta miten sen muka voisi itselleen mahdollistaa? Eihän pieni ihminen uskalla ottaa asioita omiin käsiinsä ja muuttaa elämänsä kulkua.
Mutta vaikka isoa askelta pois juoksupyörästä ei otakaan, voi silti asettaa pieniä tavoitteita. Ja omani ovat tässä:
Vuoden 2012 tavoitteena on nähdä Snow Patrol, The Kooks sekä Kasabian livenä ja päästä paikan päälle katsomaan Liverpoolin peliä Anfieldillä. Kunnianhimoinen tavoite, mutta tarpeellinen.
Ja lopuksi vielä pahoittelut kamalasta ajatuksenvirtatekstistä, mutta en nyt jaksa kovin paljoa muokkailla, että tästä tulisi jotenkin fiksumpaa. :D
Tyytyväisin olen toki siitä, että olen jaksanut käydä tavoitteeni mukaisesti salilla kolmesti viikossa. En ala liikaa nyt fiilistelemään, mutta kyllä siitä vain tulee hyvä fiilis kun saa itseään vähän rääkätä ja huomaa, että jotain saa tehtyäkin. Ja vahingossa kuntokin paranee ja ylimääräiset vatsamakkarat häviää.
Nyt kun uusi viikko on taas alkanut, on taas pakko vähän purkaa painetta pään sisällä jotta saa täytettyä sitä muilla ajatuksilla. Maanantait tuntuvat niin ylitsepääsemättömiltä, kun motivaatio työn suhteen on ihan hukassa ja pitkä viikko on edessä. Sitä miettii miksi puurtaa aina vain eteenpäin sellaisessa tilanteessa, missä ei viihdy ja kuluttaa vain omia energiavarojaan loppuun. Vaikka miten yrittäisi löytää positiivisia puolia ja tsempata itseään, ei löydy sellaista perusajatusta millä voisi joka aamu herätä edes hieman intoa mukanaan ja hyvällä fiiliksellä. Jokainen päivä tuntuu taistelulta. Jos ei olisi opinnäytetyötä, olisi ratkaisu helppo. Taakse poistu.
Tällä hetkellä opinnäytetyö estää tuon poistumisen ja pitää takamuksen penkissä joka tuntuu fakiirimallilta.
Kun työ vie energiat, tuntuu muukin kovin hankalalta. Onneksi on asioita, joita voi odottaa. Kun tietää, että jotain mielekästä on tapahtumassa, pystyy jotenkin edes pitämään itsensä kasassa ja jatkamaan. Miten pitkään, se onkin sitten aivan toinen kysymys.
Miten sitä tekisikään mieli hypätä pois oravanpyörästä, edes hetkeksi, ja tehdä jotain aivan muuta? Vaikka pieni katko ei toki olisi kuin pientä todellisuuden pakoilua, tuntuisi se tällä hetkellä oikein mielekkäältä ja toisaalta tärkeältäkin. Mutta miten sen muka voisi itselleen mahdollistaa? Eihän pieni ihminen uskalla ottaa asioita omiin käsiinsä ja muuttaa elämänsä kulkua.
Mutta vaikka isoa askelta pois juoksupyörästä ei otakaan, voi silti asettaa pieniä tavoitteita. Ja omani ovat tässä:
Vuoden 2012 tavoitteena on nähdä Snow Patrol, The Kooks sekä Kasabian livenä ja päästä paikan päälle katsomaan Liverpoolin peliä Anfieldillä. Kunnianhimoinen tavoite, mutta tarpeellinen.
Ja lopuksi vielä pahoittelut kamalasta ajatuksenvirtatekstistä, mutta en nyt jaksa kovin paljoa muokkailla, että tästä tulisi jotenkin fiksumpaa. :D
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
a view from the afternoon
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset,
kyllä sen ymmärrät.
Ja kovin paljon on myös itsestäsi kiinni,
miten tämänkin kuvan värität.
Voi kun osaisi piirtää kirkkailla ja iloisilla väreillä tummien värien sijaan.
kyllä sen ymmärrät.
Ja kovin paljon on myös itsestäsi kiinni,
miten tämänkin kuvan värität.
Voi kun osaisi piirtää kirkkailla ja iloisilla väreillä tummien värien sijaan.
perjantai 7. lokakuuta 2011
a moment from the past
Olen löytänyt menneisyydestäni jotain, joka on saanut minut viime aikoina oikein viihdyttyneeksi ja jopa hyväntuuliseksi. Jostain syystä olin jopa hieman unohtanut koko viihdykkeen, vaikka lainaan sitä jopa Facebook-quotenani. Ja mistäkö nyt siis oikein on kysymys? Lähdetäänpä alusta.
Jo aiemmin tässä blogissa fiilistelin Snow Patrolin uutta biisiä ja samalla ehkä myös hieman uutta videota. Videollapa esiintyy eräs, joka luo kyllä vahvan assosiaation aivan jonnekin muualle kuin Snow Patroliin. Nimittäin brittihuumoriin ja mitä loistavimpaan tv-sarjaan. Nimittäin Paritelleniin (lue: Couplingiin).
En muista milloin olenkaan ensimmäisen kerran tuon sarjan katsonut läpi, mutta hankin sen toki itselleni näyttelyesineeksi muutama vuosi sitten. Nyt sitten tuon videon siivittämänä on tullut katsottua kohta kaksi kautta (ja toki sivistettyä samalla vielä tietämättömiä) ja on se vain pakko myöntää että loistava sarja se on. Jotkut väittävät että brittihuumori on kuivaa ja ei uppoa, mutta minuun se toimii ja hyvä niin. Suosittelen kaikille ja ehdottoman lämpimästi.
Lopuksi vielä säästän teidät karmivalta säätämiseltä, ja pistän tuon videon tähän. Vältytte turhalta pomppimiselta ja näette heti kuka videolla hieman ikääntyneenä "laulelee".
Jo aiemmin tässä blogissa fiilistelin Snow Patrolin uutta biisiä ja samalla ehkä myös hieman uutta videota. Videollapa esiintyy eräs, joka luo kyllä vahvan assosiaation aivan jonnekin muualle kuin Snow Patroliin. Nimittäin brittihuumoriin ja mitä loistavimpaan tv-sarjaan. Nimittäin Paritelleniin (lue: Couplingiin).
En muista milloin olenkaan ensimmäisen kerran tuon sarjan katsonut läpi, mutta hankin sen toki itselleni näyttelyesineeksi muutama vuosi sitten. Nyt sitten tuon videon siivittämänä on tullut katsottua kohta kaksi kautta (ja toki sivistettyä samalla vielä tietämättömiä) ja on se vain pakko myöntää että loistava sarja se on. Jotkut väittävät että brittihuumori on kuivaa ja ei uppoa, mutta minuun se toimii ja hyvä niin. Suosittelen kaikille ja ehdottoman lämpimästi.
Lopuksi vielä säästän teidät karmivalta säätämiseltä, ja pistän tuon videon tähän. Vältytte turhalta pomppimiselta ja näette heti kuka videolla hieman ikääntyneenä "laulelee".
torstai 6. lokakuuta 2011
musical madness
Voi sentään Chisu minkä teit. Teit levyllisen loistavaa musiikkia. Lyriikat ovat oivaltavia, kohdallaan ja kaiken kruunaa erittäin onnistuneet melodiset ratkaisut.
On aika kliseistä sanoa, että joku on tehnyt laulun, joka sopii juuri omaan tilanteeseen ja ihan kuin se sanoitus olisi tehty juuri minulle. Sanonpa kuitenkin, että nyt on levyllä löytänyt aika paljon samoja ajatuksia, jollaisia itse tulee päässä tällä hetkellä pyöriteltyä. Jotenkin tunnen sopivaksi tässä vaiheessa lainata muutaman säkeen.
Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee
Mä painin sen kanssa, kunnes se itkee ja häpee
Sitähän se tällä hetkellä kovasti tuntuu olevan. Omaa päänsisäistä taistelua, jossa edetään tasatahtia, eikä kumpikaan osapuolista pääse voitolle. Sehän olisi sula mahdottomuus, kun ei edes tiedä "ketkä" taistelevat. Seurauksena pää tuntuu sekavalta, ahdistaa kun ei saa mistään mitään järkeä ja lopulta pää ja ajatukset häpeävät itseään kaiken vaivan aiheuttamisesta. Olo tuntuu siltä, ettei olisi mitään syytä valittaa tai ahdistua. Ja sekös onkin omiaan lisäämään ahdistusta. Ollaan kiertoradalla, joka palaa aina samaan pisteeseen kerättyään ensin hieman lisää energiaa.
Toisaalta ei omaa mieltä ole mitään järkeääkään kesyttää tai laittaa liekaan. Jos vangitsee mielensä, vangitsee itsensä. Jos ei uskalla unelmoida ja elää, ei ole ihme että arkipäiväiset askareet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Jos ei ole unelmia ja tavoitteita, on mahdotonta perustella itselleen se kaikki vaivannäkö. Miksi nähdä vaivaa, kun ei ole mitään mitä saavuttaa? Jos tien päässä ei odota palkintoa, miksi kulkea se?
Koska matka todellakin on se palkinto. Sitä ei vain kuluneen kliseen alta meinaa uskoa todeksi. Ehkä ilman matkaa palkintokaan ei tuntuisi miltään. Itsensä huijaamiselta ehkäpä, mutta omaa mieltänsä ei valitettavasti voi huijata. Siitä on omakohtaisia kokemuksia.
Niistä kokemuksista kun vielä ottaisi opikseen. Ehkä ensi kerralla.
On aika kliseistä sanoa, että joku on tehnyt laulun, joka sopii juuri omaan tilanteeseen ja ihan kuin se sanoitus olisi tehty juuri minulle. Sanonpa kuitenkin, että nyt on levyllä löytänyt aika paljon samoja ajatuksia, jollaisia itse tulee päässä tällä hetkellä pyöriteltyä. Jotenkin tunnen sopivaksi tässä vaiheessa lainata muutaman säkeen.
Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee
Mä painin sen kanssa, kunnes se itkee ja häpee
Sitähän se tällä hetkellä kovasti tuntuu olevan. Omaa päänsisäistä taistelua, jossa edetään tasatahtia, eikä kumpikaan osapuolista pääse voitolle. Sehän olisi sula mahdottomuus, kun ei edes tiedä "ketkä" taistelevat. Seurauksena pää tuntuu sekavalta, ahdistaa kun ei saa mistään mitään järkeä ja lopulta pää ja ajatukset häpeävät itseään kaiken vaivan aiheuttamisesta. Olo tuntuu siltä, ettei olisi mitään syytä valittaa tai ahdistua. Ja sekös onkin omiaan lisäämään ahdistusta. Ollaan kiertoradalla, joka palaa aina samaan pisteeseen kerättyään ensin hieman lisää energiaa.
Toisaalta ei omaa mieltä ole mitään järkeääkään kesyttää tai laittaa liekaan. Jos vangitsee mielensä, vangitsee itsensä. Jos ei uskalla unelmoida ja elää, ei ole ihme että arkipäiväiset askareet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Jos ei ole unelmia ja tavoitteita, on mahdotonta perustella itselleen se kaikki vaivannäkö. Miksi nähdä vaivaa, kun ei ole mitään mitä saavuttaa? Jos tien päässä ei odota palkintoa, miksi kulkea se?
Koska matka todellakin on se palkinto. Sitä ei vain kuluneen kliseen alta meinaa uskoa todeksi. Ehkä ilman matkaa palkintokaan ei tuntuisi miltään. Itsensä huijaamiselta ehkäpä, mutta omaa mieltänsä ei valitettavasti voi huijata. Siitä on omakohtaisia kokemuksia.
Niistä kokemuksista kun vielä ottaisi opikseen. Ehkä ensi kerralla.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
shattered sunday
Show me now, show me the arms aloft
Every eye trained on a different star
This magic
This drunken semaphore
And I
Every eye trained on a different star
This magic
This drunken semaphore
And I
Ajattelin rustailla taas muutaman pienen ajatuksen tästä viikosta, ikään kuin sunnuntaisena summaryna.
Nyt sunnuntaina tuntuu taas siltä, että viikko meni nopeasti, mutten kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään. Ainakaan mitään sellaista mitä oli tarkoitukseni tehdä. Koko arkiviikon ajan odotin viikonloppua, ja sitä että on aikaa tehdä taas jotain ja hieman elää. Kuitenkin molempina iltoina olin kuin mikäkin vanha ukko ja menin nukkumaan kymmeneltä. Melkoista elämää. Toki lauantaina tuli taas harrasteltua, jopa ihan Hangossa asti. Lapsuuden muistot ihan heräsivät, viimeksi tuolla radalla ajellut joskus 90-luvun alussa.
Mutta, se mikä itseäni hämmentävää on se, että vaikka koko viikon ahdistun siitä että pitää mennä aikaisin nukkumaan ja etten olla tällä hetkellä vähemmän motivoitunut heräämään ei viikonloppu kulje vähääkään eri tavalla. Toki motivaatio heräämiseen on suurempi, mutta iltaisin menen nukkumaan ajatuksenani, etten ole taaskaan saanut mitään aikaan. En yhtään mitään.
Mitä sitten pitäisi saada aikaan, jotta tuntisin oloni hyväksi? Pyörittelen mielessäni ajatuksia siitä, mitä jännittävää pitäisi elämässäni tapahtua, jotta pystyisin nauttimaan siitä. Mikä saa aikaan sen motivaation herätä aamulla, mennä töihin, tehdä työnsä hyvin ja palata kotiin arkiaskareiden pariin? Miksi itsestä tuntuu, että tarvitsen vaihtelevamman elämän kuin tällä hetkellä elän? Mitä voisin edes tehdä, jotta asiat tuntuisivat mielekkäämmältä? Miten muut ihmiset pitävät itsensä onnellisina?
Huomenna on taas maanantai, ja viisi päivää aikaa odottaa seuraavaa viikonloppua.
torstai 29. syyskuuta 2011
mr. baker
Opinnäytetyön välttely - osa 4, eli mitä tehdä kun urheilu, tv ja siivoaminen on jo käytetty?
Silloin aloitetaan tietysti leipomaan! Leivoin kääretortun. Herranen aika. Siitä tuli aika omannäköinenkin.
Kuvia seuraa myöhemmin.
Tajusin kyllä samalla, että vältellessäni opinnäytetyötä aiheutan myös samalla lisää ahdistusta itselleni. Tänäänkin kauppaan lähtiessäni tunsin aivan älyttömän pahaa oloa siitä, etten istunut kirjoittamassa. Vaikka tiedän että ihmisen tulee tehtä muutakin. Ahdistus tulee usein juuri silloin kun ei tee mitään, tai on juuri lopettamassa jonkin asian tekemisen. Kun on aktiivinen, ei pääse ahdistumaan kun saa mielen keskittymään juuri siihen hetkeen.
Kun tulee tyhjä hetki, siitä seuraa ahdistus ja tyhjä olo. En osaa edes selittää mistä se tyhjä olo johtuu. Tuntuu vaan käsittämättöman pahalta ja mikään ei tunnu miltään. Tuntuu etten olisi siinä missä olen vaan jossain ihan muualla. Välillä tuntuu siltä, että pään sisäiset ajatukset ja hermosto kulkisivat aivan järkyttävän kovaa vauhtia, vaikka tosiasiassa asiat etenevät täysin normaalilla vauhdilla. Aivan kuin ajatukseni ja pääni kiihdyttäisivät vauhtia luullen että maailma ympärillä liikkuisi samalla vauhdilla. Tällaisia hetkiä on alkanut tulemaan useammin kuin ennen, tosin joskus on pitkiäkin aikaja ilman mitään. Hämmentävät pienet ihmisen kovin.
En osaa nyt kirjoittaa oikein mitään. Tämän piti olla iloinen leivontablogi, mutta pieni mörkö heräsi näköjään taas. o.O
Silloin aloitetaan tietysti leipomaan! Leivoin kääretortun. Herranen aika. Siitä tuli aika omannäköinenkin.
Kuvia seuraa myöhemmin.
Tajusin kyllä samalla, että vältellessäni opinnäytetyötä aiheutan myös samalla lisää ahdistusta itselleni. Tänäänkin kauppaan lähtiessäni tunsin aivan älyttömän pahaa oloa siitä, etten istunut kirjoittamassa. Vaikka tiedän että ihmisen tulee tehtä muutakin. Ahdistus tulee usein juuri silloin kun ei tee mitään, tai on juuri lopettamassa jonkin asian tekemisen. Kun on aktiivinen, ei pääse ahdistumaan kun saa mielen keskittymään juuri siihen hetkeen.
Kun tulee tyhjä hetki, siitä seuraa ahdistus ja tyhjä olo. En osaa edes selittää mistä se tyhjä olo johtuu. Tuntuu vaan käsittämättöman pahalta ja mikään ei tunnu miltään. Tuntuu etten olisi siinä missä olen vaan jossain ihan muualla. Välillä tuntuu siltä, että pään sisäiset ajatukset ja hermosto kulkisivat aivan järkyttävän kovaa vauhtia, vaikka tosiasiassa asiat etenevät täysin normaalilla vauhdilla. Aivan kuin ajatukseni ja pääni kiihdyttäisivät vauhtia luullen että maailma ympärillä liikkuisi samalla vauhdilla. Tällaisia hetkiä on alkanut tulemaan useammin kuin ennen, tosin joskus on pitkiäkin aikaja ilman mitään. Hämmentävät pienet ihmisen kovin.
En osaa nyt kirjoittaa oikein mitään. Tämän piti olla iloinen leivontablogi, mutta pieni mörkö heräsi näköjään taas. o.O
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
not so serious
Heip!
Huomasin, että tästä blogista oli hyvää vauhtia kehittymässä hieman turhan syvällinen ja pohtiva. En halua olla mikään alkusyksyn masentelija, sillä tapahtuu tässä elämässä joskus muutakin kun pelkkää ajatuksenjuoksua.
Olen onnistuneesti pakoillut muutaman päivän taas opinnäytetyötä. Voisin melkein kutsua sitä lähes mestariksi. Todellisen mestarin arvonimen ansaitsee kuitenkin Suvi, joka mm. pisti vauhtia omaan blogiini (ja siis on syyllinen että minä nyt myös tällä hetkellä pakoilen! Syyllinen!).
Maanantaina olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten jaksanut ajatellakaan mitään. Opinnäytetyötä sitäkin vähemmän, obviously. Daa. Tiistaina oli sitten urheilun vuoro, kun toveri sai houkuteltua pyörimään karting-autolla ympäri karting-rataa. Tosin toveri hoiti spinnailun, itse selvisin kunniakkaasti ilman ongelmia.
Tänään sitten olikin vuorossa perinteinen koulutehtävien välttelymoodi, eli siivoaminen. Huusholli on nyt imuroitu, lattiat pesty, vessa puunattu ja pölyt pyyhitty. Nyt onkin jo ilta, eikä nyt pysty enää opinnäytetyöhön keskittymään. Mission accomplished.
Nyt palkitsen itseni lasillisella punaviiniä, ja teitä häiritsen 14 minuutilla moottoriurheilulla. Ja hei, enää kaksi päivää työviikkoa jäljellä. Awesome five!
Huomasin, että tästä blogista oli hyvää vauhtia kehittymässä hieman turhan syvällinen ja pohtiva. En halua olla mikään alkusyksyn masentelija, sillä tapahtuu tässä elämässä joskus muutakin kun pelkkää ajatuksenjuoksua.
Olen onnistuneesti pakoillut muutaman päivän taas opinnäytetyötä. Voisin melkein kutsua sitä lähes mestariksi. Todellisen mestarin arvonimen ansaitsee kuitenkin Suvi, joka mm. pisti vauhtia omaan blogiini (ja siis on syyllinen että minä nyt myös tällä hetkellä pakoilen! Syyllinen!).
Maanantaina olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten jaksanut ajatellakaan mitään. Opinnäytetyötä sitäkin vähemmän, obviously. Daa. Tiistaina oli sitten urheilun vuoro, kun toveri sai houkuteltua pyörimään karting-autolla ympäri karting-rataa. Tosin toveri hoiti spinnailun, itse selvisin kunniakkaasti ilman ongelmia.
Tänään sitten olikin vuorossa perinteinen koulutehtävien välttelymoodi, eli siivoaminen. Huusholli on nyt imuroitu, lattiat pesty, vessa puunattu ja pölyt pyyhitty. Nyt onkin jo ilta, eikä nyt pysty enää opinnäytetyöhön keskittymään. Mission accomplished.
Nyt palkitsen itseni lasillisella punaviiniä, ja teitä häiritsen 14 minuutilla moottoriurheilulla. Ja hei, enää kaksi päivää työviikkoa jäljellä. Awesome five!
maanantai 26. syyskuuta 2011
yhtä kuin voitto
Olen varma, että tämän kirjoituksen jälkeen monet saattavat seuraavan kerran katsoa minua kieroon, mutta tunnen olevani valmis ottamaan sen riskin. Sitä paitsi lupasin jo aiemmin kertoa blogini nimestä. Joten aloitetaan.
Mistä johtuu nykymaailmassa se, että uskova ihminen on jotenkin kummallisuus, poikkeus valtavirrasta? Miksi on uutisoinnin arvoista, jos joku on tullut uskoon? Onko tilanne todella niin harvinainen, että se ansaitsee oman lööppinsä? Miksi uskovaa ihmistä katsotaan kuin sairasta? Onko usko jokin uusi asia? Jos on, olen todella asunut pullossa ja tarvitsen jonkun rikkomaan lasin.
Enhän itsekään erotu joukosta, teen samoja asioita kuin kaikki muutkin ihmiset. Syön, nukun, käyn töissä ja kavereiden kanssa ulkona. Harrastan ja sunnuntaisin pohdin syvällisiä. Ei kukaan ulkopuolelta sitä huomaa, en tee siitä numeroa. Kuitenkin törmään usein tilanteisiin, jossa muiden on kuin pakko yrittää todistaa minulle kaiken mahdottomuus ja osoittaa minun olevan jollain tavalla väärässä. Miksi? Enhän minäkään tee niin.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kertoa tästä tai että häpeäisin sitä. Minulle tämä on kahdenkeskistä keskustelua ja sillä tavoin myös yksityistä. Se on vastauksia, kysymyksiä ja toivon kipinä. Se on uskomatonta voimaa ja tukea silloin kun sitä tarvitsen. Se on piilopaikka pimeältä ja pahalta. Se on ylävitonen voiton hetkellä ja kädet jotka nostavat pystyyn kun olen kaatunut. Se on jotain, mitä olen toisinaan yrittänyt tuskissani työntää pois ja joka silloin on vain siirtynyt sivummalle tarkkaillakseen ja pitääkseen minusta huolta. Se on suurta ja pientä, näkymätöntä ja näkyvää.
Se on minun uskoni - ja tämä minun uskontunnustukseni.
Mistä johtuu nykymaailmassa se, että uskova ihminen on jotenkin kummallisuus, poikkeus valtavirrasta? Miksi on uutisoinnin arvoista, jos joku on tullut uskoon? Onko tilanne todella niin harvinainen, että se ansaitsee oman lööppinsä? Miksi uskovaa ihmistä katsotaan kuin sairasta? Onko usko jokin uusi asia? Jos on, olen todella asunut pullossa ja tarvitsen jonkun rikkomaan lasin.
Enhän itsekään erotu joukosta, teen samoja asioita kuin kaikki muutkin ihmiset. Syön, nukun, käyn töissä ja kavereiden kanssa ulkona. Harrastan ja sunnuntaisin pohdin syvällisiä. Ei kukaan ulkopuolelta sitä huomaa, en tee siitä numeroa. Kuitenkin törmään usein tilanteisiin, jossa muiden on kuin pakko yrittää todistaa minulle kaiken mahdottomuus ja osoittaa minun olevan jollain tavalla väärässä. Miksi? Enhän minäkään tee niin.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kertoa tästä tai että häpeäisin sitä. Minulle tämä on kahdenkeskistä keskustelua ja sillä tavoin myös yksityistä. Se on vastauksia, kysymyksiä ja toivon kipinä. Se on uskomatonta voimaa ja tukea silloin kun sitä tarvitsen. Se on piilopaikka pimeältä ja pahalta. Se on ylävitonen voiton hetkellä ja kädet jotka nostavat pystyyn kun olen kaatunut. Se on jotain, mitä olen toisinaan yrittänyt tuskissani työntää pois ja joka silloin on vain siirtynyt sivummalle tarkkaillakseen ja pitääkseen minusta huolta. Se on suurta ja pientä, näkymätöntä ja näkyvää.
Se on minun uskoni - ja tämä minun uskontunnustukseni.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
RR-Right?
Täällä taas. Älytöntä.
Vietinpäs hauskan viikonlopun kahdessakin eri seurassa, jotka molemmat tarjosivat omat parhaat puolensa. Sen lisäksi yllätin itseni ja puhuin sunnuntai-illan kunniaksi hieman saksaakin (en siis turhaan väitä osaavani saksaa ansioluettelossani!).
Eilisen illan jälkimainingeissa uppoiduin toki taas monenlaisiin ajatuksiin, joista ensimmäistä ajattelin puida nyt ja säästää toisen ajatuksen seuraavaksi kerraksi.
Olen ollut aina sitä mieltä, että kun tekee jotain uutta ja poistuu omalta mukavuusalueeltaan, löytää usein itsensä mielenkiintoisista tilanteista ja yleensä saa kokemuksen jota ei normaalisti koe. Itsensä likoon laittamisesta saa usein palkinnon, joten kannattaa siis uskaltaa uskaltaa.
Eilen tein siis jotain, mitä en ennen ole tehnyt enkä ole kuvitellutkaan tekeväni. Tein kuitenkin, ja hetken aikaa tunsin oloni yllättävän miellyttäväksi vaikka olinkin poissa mukavuusalueeltani. Vaikka tapahtumaketju päättyikin ironisesti (viime blogimerkintöjen valossa) jonkun toiseen tekemään ratkaisuun, enkä saanutkaan nähdä mitä kaikkea olisi ollut mahdollista saada vielä aikaan herätti tilanne minussa useita kysymyksiä.
Mistä kaikesta jää paitsi, kun jättää asioita tekemättä sen takia ettei uskalla vaan miettii jonkin olevan turhaa? Miten erilainen polku olisikaan, jos uskaltaisi tehdä useammin normaalista poikkeavia päätöksiä ja tekoja? Miksi yleensä ei näitä asioita uskalla tehdä, vaikka useimmiten tulokset ovatkin vähintäänkin kannustavia? Olisiko silloin tyytyväisempi itseensä ja pystyvämpi elämään omien ratkaisujensa kanssa?
Kun on vähintäänkin yrittänyt haastaa itseään, ei voi syytellä itseään yrityksen puutteesta ja saamattomuudesta. Ei tarvitsisi jossitella turhan takia, vaan voisi yrittää oppia tekemisistään ja päästä sitä kautta elämässään ja oikean polun löytämisessä eteenpäin. Jossitteluhan on täysin turhaa, sillä menneisyyttä ei voi muuttaa ja ainoastaan tulevaisuuteen pystyy vaikuttamaan. Ja missä vaiheessa on oikea hetki päästää irti menneisyyden aaveista ja siirtää katseensa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Ehkä tämä kaikki on vain osa universumin suurta suunnitelmaa, jossa pientä ihmistä yritetään opettaa toimimaan niin kuin parhaalta tuntuu. Jos asioista ahdistuu jo etukäteen ja jättää ne sen takia tekemättä, voiko mistään nauttia?
Jos ei veikkaa - ei voi voittaa.
Vietinpäs hauskan viikonlopun kahdessakin eri seurassa, jotka molemmat tarjosivat omat parhaat puolensa. Sen lisäksi yllätin itseni ja puhuin sunnuntai-illan kunniaksi hieman saksaakin (en siis turhaan väitä osaavani saksaa ansioluettelossani!).
Eilisen illan jälkimainingeissa uppoiduin toki taas monenlaisiin ajatuksiin, joista ensimmäistä ajattelin puida nyt ja säästää toisen ajatuksen seuraavaksi kerraksi.
Olen ollut aina sitä mieltä, että kun tekee jotain uutta ja poistuu omalta mukavuusalueeltaan, löytää usein itsensä mielenkiintoisista tilanteista ja yleensä saa kokemuksen jota ei normaalisti koe. Itsensä likoon laittamisesta saa usein palkinnon, joten kannattaa siis uskaltaa uskaltaa.
Eilen tein siis jotain, mitä en ennen ole tehnyt enkä ole kuvitellutkaan tekeväni. Tein kuitenkin, ja hetken aikaa tunsin oloni yllättävän miellyttäväksi vaikka olinkin poissa mukavuusalueeltani. Vaikka tapahtumaketju päättyikin ironisesti (viime blogimerkintöjen valossa) jonkun toiseen tekemään ratkaisuun, enkä saanutkaan nähdä mitä kaikkea olisi ollut mahdollista saada vielä aikaan herätti tilanne minussa useita kysymyksiä.
Mistä kaikesta jää paitsi, kun jättää asioita tekemättä sen takia ettei uskalla vaan miettii jonkin olevan turhaa? Miten erilainen polku olisikaan, jos uskaltaisi tehdä useammin normaalista poikkeavia päätöksiä ja tekoja? Miksi yleensä ei näitä asioita uskalla tehdä, vaikka useimmiten tulokset ovatkin vähintäänkin kannustavia? Olisiko silloin tyytyväisempi itseensä ja pystyvämpi elämään omien ratkaisujensa kanssa?
Kun on vähintäänkin yrittänyt haastaa itseään, ei voi syytellä itseään yrityksen puutteesta ja saamattomuudesta. Ei tarvitsisi jossitella turhan takia, vaan voisi yrittää oppia tekemisistään ja päästä sitä kautta elämässään ja oikean polun löytämisessä eteenpäin. Jossitteluhan on täysin turhaa, sillä menneisyyttä ei voi muuttaa ja ainoastaan tulevaisuuteen pystyy vaikuttamaan. Ja missä vaiheessa on oikea hetki päästää irti menneisyyden aaveista ja siirtää katseensa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Ehkä tämä kaikki on vain osa universumin suurta suunnitelmaa, jossa pientä ihmistä yritetään opettaa toimimaan niin kuin parhaalta tuntuu. Jos asioista ahdistuu jo etukäteen ja jättää ne sen takia tekemättä, voiko mistään nauttia?
Jos ei veikkaa - ei voi voittaa.
lauantai 24. syyskuuta 2011
life is not a race
Tämän merkinnän piti alunperin käsitellä VR:n automaattisotkuja ja hassunhauskaa junamatkaa Hyvinkäältä Helsinkiin. Jotenkin alkoi kuitenkin tuntua siltä, että aihetta on käsitelty virallisempien medioiden toimesta jo aivan tarpeeksi ja ehkäpä minulla ei mitään uutta annettavaa tähän keskusteluun.
Pohditaan mieluummin jotain jännittävää ja ihmisen mielen sopukoita.
On hämmentävää, miten omat päätökset vaikuttavat niin moneen ihmiseen. Halusi sitä tai ei. Se miten itse päättää viedä elämäänsä eteenpäin, muuttaa oman elämänpolun lisäksi myös niin monen muun elämänpolkua. Kun pienetkin muutokset vaikuttavat monen ihmisen elämään, on mahdotonta arvailla tai ymmärtää kenen päätökset ovat vieneet minut tähän hetkeen tai mihin minun päätökseni ovat toiset ihmiset vieneet.
Onko jonkun toisen onni minun ansiotani, tai pitääkö minun potea huonoa omaatuntoa siitä että olen ajanut jonkun ihmisen huonoon tilanteeseen? Mistä tiedän miten päätökseni ovat muihin vaikuttaneet? Nyt on helppo tietenkin sanoa, että tärkeintä on vain omat päätökset ja se mitä itse tekee elämällään. Ei saa miettiä liikaa muita ja muiden reaktioita, mutta eikö ole toisaalta myös normaalia välittää kanssaihmisistään?
Päätökset on kuitenkin tehtävä, sillä kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä toisen puolesta. Pitää löytää se kultainen keskitie, jossa on sinut itsensä ja tekemien päätöksiensä kanssa, johtivat ne sitten mihin tahansa ja aiheuttivat ne sitten hyviä tai huonoja muutoksia toisten ihmisten elämässä. Ja onko olemassa eroa hyvän ja huonon muutoksen välillä?
Pohditaan mieluummin jotain jännittävää ja ihmisen mielen sopukoita.
On hämmentävää, miten omat päätökset vaikuttavat niin moneen ihmiseen. Halusi sitä tai ei. Se miten itse päättää viedä elämäänsä eteenpäin, muuttaa oman elämänpolun lisäksi myös niin monen muun elämänpolkua. Kun pienetkin muutokset vaikuttavat monen ihmisen elämään, on mahdotonta arvailla tai ymmärtää kenen päätökset ovat vieneet minut tähän hetkeen tai mihin minun päätökseni ovat toiset ihmiset vieneet.
Onko jonkun toisen onni minun ansiotani, tai pitääkö minun potea huonoa omaatuntoa siitä että olen ajanut jonkun ihmisen huonoon tilanteeseen? Mistä tiedän miten päätökseni ovat muihin vaikuttaneet? Nyt on helppo tietenkin sanoa, että tärkeintä on vain omat päätökset ja se mitä itse tekee elämällään. Ei saa miettiä liikaa muita ja muiden reaktioita, mutta eikö ole toisaalta myös normaalia välittää kanssaihmisistään?
Päätökset on kuitenkin tehtävä, sillä kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä toisen puolesta. Pitää löytää se kultainen keskitie, jossa on sinut itsensä ja tekemien päätöksiensä kanssa, johtivat ne sitten mihin tahansa ja aiheuttivat ne sitten hyviä tai huonoja muutoksia toisten ihmisten elämässä. Ja onko olemassa eroa hyvän ja huonon muutoksen välillä?
half past midnight
Jos ei voi saada muita ymmärtämään tilannetta, miten sitä voisi ymmärtää itsekään?
Kun on käyttänyt päivästään suuren osan käymällä läpi jos jonkimoisia koukeroita, mutta lopulta huomaa ettei kukaan ole kuitenkaan ymmärtänyt pitääkö todeta olevansa vain kykenemätön selittämään yhtään mitään?
np: Kasabian - Days Are Forgotten.
Kun on käyttänyt päivästään suuren osan käymällä läpi jos jonkimoisia koukeroita, mutta lopulta huomaa ettei kukaan ole kuitenkaan ymmärtänyt pitääkö todeta olevansa vain kykenemätön selittämään yhtään mitään?
np: Kasabian - Days Are Forgotten.
perjantai 23. syyskuuta 2011
i don't belong here
Tänään olen ilmeisesti tuotteliaalla päällä, tai sitten ahdistus kasvaa hetki hetkeltä.
Sen enempää erittelemättä, on hankala tehdä töitä, kun omaa motivaatiota syödään koko ajan työntekoa vaikeuttamalla. Päivästä toiseen tuntuu siltä, että mitään liiketalouden perusajatuksia ei olla sisäistetty ja asiakkaan elämää ei ainakaan helpoteta yrityksen taholta.
Tuntuu jo itseltä niin hölmöltä, kun joka päivä joudun toimimaan omien ajatusteni vastaisesti, koska se on yrityksen politiikka. Kun muut tekevät ratkaisut, olisi hyvä että edes ne ratkaisut olisivat kunnolla harkitut. Jokaiselta kantilta.
Ja pisteenä i:n päälle, ääni kopista kertoi jälleen yhdestä järjettömyydestä. Poistun jatkamaan.
klo 15:16 -> Koska tänne on kuulemma niin helppo lisätä kuvia, niin teenpä niin:
Sen enempää erittelemättä, on hankala tehdä töitä, kun omaa motivaatiota syödään koko ajan työntekoa vaikeuttamalla. Päivästä toiseen tuntuu siltä, että mitään liiketalouden perusajatuksia ei olla sisäistetty ja asiakkaan elämää ei ainakaan helpoteta yrityksen taholta.
Tuntuu jo itseltä niin hölmöltä, kun joka päivä joudun toimimaan omien ajatusteni vastaisesti, koska se on yrityksen politiikka. Kun muut tekevät ratkaisut, olisi hyvä että edes ne ratkaisut olisivat kunnolla harkitut. Jokaiselta kantilta.
Ja pisteenä i:n päälle, ääni kopista kertoi jälleen yhdestä järjettömyydestä. Poistun jatkamaan.
klo 15:16 -> Koska tänne on kuulemma niin helppo lisätä kuvia, niin teenpä niin:
friday is always challenging
Kirjoitanpa muistiin asioita nyt kun ne vielä muistan.
Eilen illalla aloitin jälleen tämän blogin päivittämisen ja tulokset olivat hämmentäviä. Mitään merkittävää ei toki tapahtunut, mutta illalla päässä alkoi risteilemään jos jonkinlaisia ajatuksia.
En ollut muistanutkaan, millaisia patoja kirjoittaminen avaa. Kun asioita kirjaa ylös ja ne näkee itse mustana valkoisella on näitä asioita jotenkin helpompi itsekin lähestyä. Kirjoittaminen tekee näistä asioista realismia, muuttaa ne todellisuudeksi pelkästä päänsisäisestä ajatussekamelskasta. (Onko ajatussekamelska sana?!?)
Pyörittyäni sängyssä puolisen tuntia huomasin jo sinä aikana miettineeni elämääni taaksepäin usean vuoden verran. Mietin mitkä tapahtumat ovat johtaneet siihen, että olen nyt tässä pisteessä ja miksi. Toki oman itseni hauskuuttamiseksi mietin myös, miten eri valinnat olisivat voineet viedä minut aivan eri teille. Näitä kaikkia valintojahan minun ei ole ollut tarvis tehdä itse, vaan ympäröivät ihmiset ovat tehneet niitä minun puolestani.
On hämmentävää pysähtyä edes hetkeksi ajattelemaan sitä, miten jonkun toisen tekemä pieni ratkaisu vaikuttaa omaan tulevaisuuteen niin paljon. Olin jo tehnyt omat suunnitelmani, mutta kun toinen henkilö teki ratkaisunsa ennen minua, suunnitelmaltani meni pohja ja tulevaisuus muuttui. Ehkä täysin.
Tämänkään tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan väittää, että olisin pettynyt suuntaan johon nyt olen kulkemassa. Kuuluu kuitenkin mielestäni normaaliin ihmisluonteeseen ja uteliaisuuteen miettiä joskus vaihtoehtoisia elämänpolkuja tämän todellisen rinnalle. On hyvä miettiä mistä on tulossa ja mitkä päätökset ovat vaikuttaneet siihen missä olen nyt. Niin on helpompi löytää kotiin.
Eilen illalla aloitin jälleen tämän blogin päivittämisen ja tulokset olivat hämmentäviä. Mitään merkittävää ei toki tapahtunut, mutta illalla päässä alkoi risteilemään jos jonkinlaisia ajatuksia.
En ollut muistanutkaan, millaisia patoja kirjoittaminen avaa. Kun asioita kirjaa ylös ja ne näkee itse mustana valkoisella on näitä asioita jotenkin helpompi itsekin lähestyä. Kirjoittaminen tekee näistä asioista realismia, muuttaa ne todellisuudeksi pelkästä päänsisäisestä ajatussekamelskasta. (Onko ajatussekamelska sana?!?)
Pyörittyäni sängyssä puolisen tuntia huomasin jo sinä aikana miettineeni elämääni taaksepäin usean vuoden verran. Mietin mitkä tapahtumat ovat johtaneet siihen, että olen nyt tässä pisteessä ja miksi. Toki oman itseni hauskuuttamiseksi mietin myös, miten eri valinnat olisivat voineet viedä minut aivan eri teille. Näitä kaikkia valintojahan minun ei ole ollut tarvis tehdä itse, vaan ympäröivät ihmiset ovat tehneet niitä minun puolestani.
On hämmentävää pysähtyä edes hetkeksi ajattelemaan sitä, miten jonkun toisen tekemä pieni ratkaisu vaikuttaa omaan tulevaisuuteen niin paljon. Olin jo tehnyt omat suunnitelmani, mutta kun toinen henkilö teki ratkaisunsa ennen minua, suunnitelmaltani meni pohja ja tulevaisuus muuttui. Ehkä täysin.
Tämänkään tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan väittää, että olisin pettynyt suuntaan johon nyt olen kulkemassa. Kuuluu kuitenkin mielestäni normaaliin ihmisluonteeseen ja uteliaisuuteen miettiä joskus vaihtoehtoisia elämänpolkuja tämän todellisen rinnalle. On hyvä miettiä mistä on tulossa ja mitkä päätökset ovat vaikuttaneet siihen missä olen nyt. Niin on helpompi löytää kotiin.
torstai 22. syyskuuta 2011
uusi aloitus - osa XIV
On aika taas aloittaa. Alusta ja uudella innolla.
Kiitos erään keskustelun, jäin pohtimaan miksi en ole kirjoittanut blogia aikoihin vaan jättänyt ajatukseni vain pääni sisälle. Pohtiessani tutkin lempibloggaajani viime aikojen tuotoksia, joiden seuraamisen olen jättänyt syystä tai toisesta hävettävän vähälle. Joka tapauksessa ajatusketjun seurauksena on tämä kirjoitus, joka on yritys aloittaa pään sisäisen sekamelskan purkaminen tekstimuotoon ja näin ollen ajatusten selvittäminen myös itselleen.
Kuten jokainen itseään kunnioittava bloggaaja, minäkin pakenen tärkeämpiä tehtäviä. Opinnäytetyö on ollut työn alla puoli vuotta, ja tavoitteellinen valmistuminen syyskuussa on nyt muuttunut valmistumiseksi tämän vuoden puolella. Viime aikoina työ on kuitenkin alkanut jälleen edistymään, josta kiitos työilmapiirille. Uskon nyt jopa itse valmistuvani tämän vuoden puolella.
Toinen syy pakoilun lisäksi blogin uudelleen aloittamiseen on toki syksy, joka aiheuttaa pään sisälle usein myrskyisiä ajatuksia. Kesän lämpimät ja valoisat illat ovat poissa ja tilalle ovat saapuneet syksyn sateiset illat. Jokin näissä illoissa saa ajatukset liikkeelle ja miehen mietteliääksi. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se kirjoittamisen henkinen puoli, joka helpottaa pään sisäistä painetta ja usein parantaa oloa.
---
Luin jokin aika sitten vanhan ja rakkaan IRC-Gallerian päiväkirjamerkintöjäni monen vuoden takaa ja nostalgia-aalto teki välittömästi tehtävänsä. Löysin itsestäni taas sen sarkastisen nuoren miehen, joka pohtii älyttömiä ja päättää hetken huumassa jakaa oudot ajatukset muiden kanssa. Vai mitä olette mieltä seuraavasta lainauksesta suoraan alkulähteeltä?
"Kotimatka:
Hei *läts*
Hoi *läts*
Hei Hoi *läts läts* "
Lukiessani vanhoja merkintöjäni on toisaalta helppo ymmärtää miksi tämä blogi piti vihdoin herättää henkiin. On tärkeää, että myös tulevaisuudessani on vanhoja merkintöjä, sillä historian(i) kautta on niin paljon helpompi ymmärtää nykyisyyttä.
--
Ja mitäkö tarkoittaa blogini otsikko? Palataan siihen vaikkapa toisen merkinnän muodossa, mutta fiksuimmat ymmärtävät. Uskon niin.
Kiitos erään keskustelun, jäin pohtimaan miksi en ole kirjoittanut blogia aikoihin vaan jättänyt ajatukseni vain pääni sisälle. Pohtiessani tutkin lempibloggaajani viime aikojen tuotoksia, joiden seuraamisen olen jättänyt syystä tai toisesta hävettävän vähälle. Joka tapauksessa ajatusketjun seurauksena on tämä kirjoitus, joka on yritys aloittaa pään sisäisen sekamelskan purkaminen tekstimuotoon ja näin ollen ajatusten selvittäminen myös itselleen.
Kuten jokainen itseään kunnioittava bloggaaja, minäkin pakenen tärkeämpiä tehtäviä. Opinnäytetyö on ollut työn alla puoli vuotta, ja tavoitteellinen valmistuminen syyskuussa on nyt muuttunut valmistumiseksi tämän vuoden puolella. Viime aikoina työ on kuitenkin alkanut jälleen edistymään, josta kiitos työilmapiirille. Uskon nyt jopa itse valmistuvani tämän vuoden puolella.
Toinen syy pakoilun lisäksi blogin uudelleen aloittamiseen on toki syksy, joka aiheuttaa pään sisälle usein myrskyisiä ajatuksia. Kesän lämpimät ja valoisat illat ovat poissa ja tilalle ovat saapuneet syksyn sateiset illat. Jokin näissä illoissa saa ajatukset liikkeelle ja miehen mietteliääksi. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se kirjoittamisen henkinen puoli, joka helpottaa pään sisäistä painetta ja usein parantaa oloa.
---
Luin jokin aika sitten vanhan ja rakkaan IRC-Gallerian päiväkirjamerkintöjäni monen vuoden takaa ja nostalgia-aalto teki välittömästi tehtävänsä. Löysin itsestäni taas sen sarkastisen nuoren miehen, joka pohtii älyttömiä ja päättää hetken huumassa jakaa oudot ajatukset muiden kanssa. Vai mitä olette mieltä seuraavasta lainauksesta suoraan alkulähteeltä?
"Kotimatka:
Hei *läts*
Hoi *läts*
Hei Hoi *läts läts* "
Lukiessani vanhoja merkintöjäni on toisaalta helppo ymmärtää miksi tämä blogi piti vihdoin herättää henkiin. On tärkeää, että myös tulevaisuudessani on vanhoja merkintöjä, sillä historian(i) kautta on niin paljon helpompi ymmärtää nykyisyyttä.
--
Ja mitäkö tarkoittaa blogini otsikko? Palataan siihen vaikkapa toisen merkinnän muodossa, mutta fiksuimmat ymmärtävät. Uskon niin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)