I wish you a Merry Christmas and peaceful New Year!

Oikein rauhallista ja turvallista Joulua itse kullekin. Olkoot Uusi Vuosi entistäkin parempi!

Hän oli suutari, vanha ja lempeä mies
Hänen puotinsa koko kaupunki ties
Ja nyt hän jouluksi siivosi talossaan
Ja kertoi kaikille suurta uutistaan
Hän sanoi: Mestari on tulossa kylään meille
Hän on ilmoittanut minulle sen varmasti
Mestari on tulossa tänään meille
Voiko jouluvieras olla enää parempi

Hän istuu ikkunalle vierastansa odottamaan
Ja eipä aikaakaan, kun oveen jo koputetaan
Hän ensin pettyy oven takana kun seisookin vaan
Köyhä nainen lapsen kanssa aivan kohmeissaan
Hän sanoo: Mestari on tulossa kylään meille
Istu hetkeksi ja oota häntä kanssani
Mestari on tulossa tänään meille
Kääri huopaan tähän paleleva lapsesi

Ei kuusu vieläkään nyt vierasta, vain luminen tie
Ja sitä pitkin astuu luokseen pummi, mikä lie
Hän pyytää suutarilta korpun palaa taskuunsa
Kun on nälissään yksin jouluaattona
Hän sanoo: Mestari on tulossa kylään meille
Istu hetkeksi ja oota häntä kanssani
Mestari on tulossa tänään meille
Otä tästä kuumaa keittoa nälkääsi

Ilta pimenee ja vierasta vain kuulu ei
Ja vanha suutari jo astiat pois pöydästä vei
Ja vielä kolkuttelee oveen juoppu naapuri:
Oon avaimeni hukannut en pääse kotiini
Hän sanoo: Mestari on tulossa kylään meille
Istu hetkeksi ja oota häntä kanssani
Mestari on tulossa tänään meille
Jos jäät yöksi sijaan sinulle vuoteesi

Ja niinpä viimein menee vanha mies jo nukkumaan
Näkee unta, sanoo vieraalleen: Et tullutkaan
Vieras kertoo: Olin luonas tänään kolmasti
Hyvää joulua ja kiitos sydämestäni
Mestari on tulossa kylään meille
Hän on ilmoittanut minulle sen varmasti
Mestari on tulossa tänään meille

Voiko jouluvieras olla enää parempi?

first time for everything

Se on nyt sitten tehty. Jostain syystä Jarkko oli saanut houkuteltua tuonne Helsinki City Triathloniin, ja eihän sitä voinut enää perua.

Kerrataanpas vielä tavoitteet:

Uinti 300m - 6-7 min
Pyöräily 10 km - 22-24 min
Juoksu 3 km - 15-18 min

Ja sitten voikin puida hieman sitä miten todellisuudessa meni.

Pelipaikoilla oltiin noin kolme tuntia ennen starttia, ja käytiin moikkaamassa Jarkkoa toimitsijapisteellä. Kun siinä näki muita selkeästi kilpapyöräsarjaan osallistuvia, ihmettelin miksi olen tuollaisessa sarjassa. Miksi en ole mennyt esimerkiksi sekasarjaan, jossa kilpakumppanit olisivat olleet samalla höntsäilymeiningillä kuin itsekin? No, oli myöhäistä valittaa, joten piti tehdä parhaansa.

Ennen lähtöä tavarat pusseihin ja pyörä omalle paikalleen vaihtoalueelle. Päätin jättää kengät ja sukat valmiiksi pyörän viereen, jotta en joutuisi niitä kaivamaan pussista.

Sitten vaan varusteet päälle ja muutama kevyt harjoitusveto uintia, jotta varmasti tietää miten voi lähteä. Uinti tuntui hyvältä, joten ajattelin että ehkä tästä jotain jää käteen.

10 min ennen starttia siirryttiin sitten altaan päätyyn ja valmistautumaan starttiin. Viimeiset tsempit kilpakumppanille ja vähän uintitaktiikan miettimistä. Ajattelin, että jos lähden vähän enemmän ulkoa, niin ei tule heti hirveän ahdasta ja pääsee vetämään vähän enemmän rauhassa.

Lähtömerkki, ja oli aika lähteä matkaan. Pyrin lähtemään hyvällä vauhdilla, mutta ei kuitenkaan liian kovaa. Ensimmäisessä käännöksessä tajusin, että väkeä on paljon ja rytmi meni hetkeksi sekaisin kun sisäpuolelta tuli väkeä päälle. Ei pahasti kuitenkaan ja ajattelin että parempi antaa tilaa ja uida itse rauhassa. Toisen kierroksen loppupuolella aloin pikkuhiljaa tajuamaan mitä oikein olen tekemässä. Kilpailuhenkisyys nosti päätään ja tajusin, että uinti sujuu todella hyvin. Ei oikeastaan väsyttänyt, vaan pystyin vielä vähän nostamaan vauhtia.

Kolmas kierros täyttyi ja oli aika nousta altaasta pois. Muutama hutera askel ja olin selvinnyt ensimmäisestä osioista. Järkkärit kannustivat, ja itsellä oli pää niin sekaisin etten ollut ihan varma mihin mennä. Juoksin vaan ja yritin samalla kiskoa uimalakkia ja laseja pois. Löysin kuin löysinkin pyörälleni ja siinä vaiheessa tuli ensimmäinen yllätys. Sekä Jarkon ja Andyn pyörät olivat vielä telineessä ja kavereita ei näkynyt. Olin siis vetänyt uinnin nopeammin kuin kaksinkertainen Ironman. Vaihto ei sitten sujunutkaan hirveän nopeasti, vaan oli vähän sekaista se puuhastelu siinä. Jarkko tulikin ohi ja painui maisemaan ennen kuin itse pääsin matkaan. Toivotin tsempit ja sanoin että nähdään maalissa.

Uimaosuuden aika 0:05:17.1.

Juoksu vaihtoalueelta pyöräosuuden alkuun tuntui tuskastuttavan pitkältä. Myöskään lukkokengillä juokseminen ei ollut ihan kaikista mukavinta, ja sitäkin olisi voinut ehkä harjoitella edes kerran. Kun vihdoin pääsin pyöräosuuden alkuun, oli vähän ongelmia saada jalat kiinni lukkoihin ja ensimmäinen alamäki menikin vähän ohi siinä säätäessä.

Tässä vaiheessa näyttää vielä kovin iloiselta menolta...

Suhteellisen kova uintivauhti näkyi läpi pyöräosuuden. Kavereita tuli takaa ohi ja paljon, mutta se ei menoa haitannut. Alun jälkeen jalat alkoivat toimimaan jotenkuten ja menosta tuli hieman enemmän rullaavaa. Aivan mahtavaa oli huomata katsojat ja järjestäjät, jotka todella kannustivat kilpailijoita eteenpäin ja itsekin sain monta kertaa lisää voimaa näistä tsemppauksista.

Pyöräosuus oli yllättävän tekninen, oli paljon hitaita mutkia joita en osannut ajaa, vaan vauhti tippui niissä turhan paljon. Myöskin nesteytys oli pieni virhe, urheilujuoma oli liian vahvaa ja olisi pitänyt sittenkin valita vain pelkkää vettä. Toiselle kierroksella pääsi pyöräilyssäkin vähän nauttimaan ja toisaalta myös pelkäämään tulevaa juoksuosuutta.

...ja tässäkin jaksaa vielä hymyillä...

Pyöräilyn aika (sisältäen vaihdon juoksuosuudelle siirryttäessä) 00:23:37

Vaihto meni taas hitaasti, ja säädin kenkiä jalkaan laittaessa ja päätin muutenkin ottaa vähän henkeä. Juoksun alussa mentiin ensin muutama sata metriä uimastadionin reunoja, ennen kuin pääsi ensimmäistä kertaa tankkauspisteelle. Nyt sain ensimmäistä kertaa vettä ja parempaa urheilujuomaa, jotka päätin nauttia rauhallisesti kävellen.

Juoksu meni muutenkin hölköttelyksi, jalat olivat yllättävän loppu ja niin oli koko mieskin. Selkeästi juoksua pitäisi treenata, niin tekniikan kuin jaksamisenkin kannalta. Myös pyöräilystä juoksemiseen siirtymistä kannattanee harkita. Kaveria tuli ohi oikealta ja vasemmalta ja ylämäkiosuudet menivät lähinnä reipasta kävelyvauhtia.

... mutta tässä vaiheessa hymy oli kyllä jo hyytynyt.

Lopulta taistelu oli loppusuoralla ja maali koitti. Viimeinen kiri vielä Jarkon kirittäessä nyt jo katsojaksi siirtyneenä. Maalissa olo oli toki väsynyt, mutta kuitenkin sellainen, että kaikki oli nyt annettu tällä kertaa. Pienin tavoite, eli maaliinpääsy ja Andyn voittaminen tuli hoidettua kotiin, joten tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Tulevaisuudessa tulee varmasti lisää tätä lajia jossain kokeiltua, ensi kesäksi tarkoituksena hankkia hieman paremmat välineet tuohon pyöräilyyn ja samalla jalan virheasentoa korjata paremmilla kengillä ja pohjallisilla. Tämän pitäisi auttaa juoksutekniikkaan ja yleiseen jaksamiseen. Toki se treenaus on kuitenkin kaiken pohja, ja pitäisi nyt motivoida itsensä myös talvikaudella mutta eiköhän ainakin uimahallissa tule käytyä huomattavasti aiempaa useammin.

Yksi haaste nyt takana, toivottavasti monta vielä edessä.

keep on going

Minähän en kipeäksi halua kunnolla tulla, näin olen päättänyt.

Olo jo sen verran parempi, että nyt pystyy jo unelmoimaan lauantain etapista, jolloin olisi tarkoitus osallistua Helsinki City Triathloniin ja vedellä kokeilumielessä vähän kuntotestiä.

Matkathan tuossa eivät tosiaankaan ole mitään päätä huimaavat, mutta jostain on aloitettava ja tällä kertaa se on nyt sitten tämä. Jos ja kun maaliin on päässyt, voikin alkaa miettimään olisiko ensi vuodelle mahdollista sisällyttää jo vähän pitempääkin matkaa.

Sellaisen kuukauden verran olen nyt aktiivisesti treenannut, ja on ollut mukava huomata miten kunto on oikeasti kasvanut tämän kuukauden aikana. Kun on kaiken lisäksi selkeä tavoite jota varten harjoittelee, on tietenkin motivaatiokin paljon korkeammalla. Aikatavoitteita ei varsinaisesti tuolle matkalle ole, mutta ajatuksena on seuraavanlainen jaksotus:

Uinti 300m - 6-7 min
Pyöräily 10 km - 22-24 min
Juoksu 3 km - 15-18 min

Eipä kai auta sanoa muuta, kuin että saas nähä miten äijän käy.

everything looks better in black

Nyt pääsi käymään niin, että uusin vähän tätä blogini ulkoasua. Olin jo aiemmin valinnut kuvat ja kaikki tyylit, millä aion tehdä mutta eipähän se taas niin mennyt.

Berliinin matkakuvia selatessani (olenkohan muuten luvannut laittaa niitä joskus näytille?), bongasin kuitenkin yhden, jonka näin heti kuuluvan tänne. Uutta banneria voi siis ihailla ajatuksella, että tämä oli asuntomme ikkunasta avautunut näkymä Berliinin ylle. Ei kaiketi paha.

Sen enempiä kertomuksia ei juuri nyt ole, mitä nyt nukuin perjantaina pommiin kaverin läksiäisistä, lauantaina autopaikalla odotti auto rengas tyhjänä ja nyt on niin kipeä olo, ettei mitään rajaa. Välissä kerkesin toki ajaa vähän kartingiakin, mutta siitä ei kyllä jäänyt jälkipolville paljoa kerrottavaa. Ja jalkapallokauden avauskin Englannin viheriöillä sujui kuten viime kausi loppui, Liverpool hävisi.

Uuteen viikkoon uusin voimin, tosin saattaa pahasti lääkäri kutsua, jos olo ei tästä kohene.

18 years ago

On sanottu, että yksi ainoa tapahtuma voi muuttaa ihmisen elämän täydellisesti koko loppuelämäksi. En välttämättä uskoisi edellä olevaan lauseeseen, ellen olisi itse kokenut sitä. Tapahtumaketju, joka sitten päättyi eräänä elokuun päivänä kahdeksantoista vuotta sitten, on syynä siihen, että istun nyt tässä ja myös suureksi osalta syypää siihen, että olen muovautunut tällaiseksi kuin nyt olen. Mutta nyt jaan tämän päivän kanssasi.

Se oli elokuun kuudestoista päivä vuonna 1994. Tuhannet koululaiset riensivät taas kouluihinsa aloittamaan uutta lukuvuotta. Niin teki myös eräs porvoolainen nuorimies, nimeltään Petri. Kolmas luokka oli koittamassa, ja into nähdä luokkakavereita oli suuri. Muutaman tunnin ajan Petri oli onnellinen ja aivan kuten kuka tahansa muu Peipon koulun uusista kolmasluokkalaisista. Kello tuli kuitenkin yksi, koulupäivä päättyi ja kaikki muuttui. Petri polki innoissaan kohti kotia kertoakseen hyvin menneestä koulupäivästä. Koulupäivää ei koskaan käyty läpi. Kotona odotti suru-uutinen. Isä oli kuollut tuntia aiemmin syöpään puolentoista vuoden taistelun jälkeen.

Kotona Petri ei ehtinyt kauaa tilannetta miettimään, sillä taksi odotti jo valmiina viemään sairaalalle katsomaan isää viimeisen kerran. Äiti, joka oli valvonut viimeisen viikon isän sairaalavuoteen vierellä, oli vastassa sairaalan ovilla ja rutisti yhdeksänvuotiasta poikaansa niin kovaa kuin mahdollista ilman että se sattuisi. He saapuivat isän huoneeseen, ja siellä makasi valkoisiin puettu mies, josta huokui hyvänolontunne siitä, että kipu ja tuska oli vihdoin poissa. Isän oli hyvä olla.

Äidin kantaessa isän tavaroita pois huoneesta ja autoon, jäi Petri isänsä kanssa kahden. Pellavapäinen poika puhui isälleen niitä näitä ja silitti tämän varpaita. Ne olivat viimeisiä fyysisiä kosketuksia isän ja pojan välillä. Viimeinen halaus ja oli lähdettävä pois. Isä ei enää oikeasti maannut siinä vuoteella.

Seuraavat viikot ovat pelkkää sumuista usvaa, jonka tapahtumista olen kuullut lähinnä vain muilta tahoilta. Mutta sen muistan, että tuona elokuun päivänä päätin etten koskaan unohda isäni arvoa minulle ja että vielä jonain päivänä voin ylpeänä itse sanoa ”Voi kun isä näkisi minut nyt, tiedän että hän olisi ylpeä.”

the bigger picture

Mä olen yleensä kovin hanakasti lyhyitä blogituksia vastaan, mutta koska viimeaikoina on näyttänyt siltä etten pitempiäkään itsestäni irti saa, päätän olla tyytyväinen näihinkin ja näin edes jotain kirjoittaa.

Palasin taas töihin lomilta tällä viikolla, ja miljoonat asiat tuntuvat painavan päälle. On kuuluisaa opinnäytetyötä, työstressiä, leikki-triathloniin valmistautumista ja kaiken päälle pieniä taloudellisia ongelmia. Valehtelematta viime aikoina on ahdistanut melkoisen paljon.

Tänään eksyin ystäväni Suvin blogiin ja törmäsin tekstiin, joka nosti itselläkin kertaheitolla fiiliksen huomattavasti paremmaksi. Ei saa murehtia pikkuasioista, ei nekään murehdi meistä. Tästä kaikesta selviää, uskoi sitä nyt tai ei. Ja melkoisesta määrästä asioita sitä on jo selvinnytkin, vaikka aikanaan sitä ei olisi ikinä uskonut. Onhan itselläkin takana sellaiset voimat, ettei sitä ikinä ole yksin. Tai ole ollutkaan, vaikka on siltä joskus tuntunut.

Ja toivoen, että Suvi ei pahastu, lainaan vielä suoraan blogistaan seuraavan ajatelman:

"Jos me lennetään matalalla, niin me nähään vaan ne eessä olevat vuoret eikä niiden taakse. Mutta jos me lennetään vähän korkeemmalla, me nähään laajemmasta perspektiivistä, niiden vuorienkin taakse, jopa ikuisuusperspektiivistä."

Neste Oil Rally Finland

Taas oli se aika vuodesta, kun moottoriöljyssä kylpevä ja palaneen kumin hajusta nauttiva kansa suuntaa Jyväskylän tienoille seuraamaan MM-tason ralleja. Itsekin taas kerran hankin rallipassin, ja lähdin ihmettelemään tunnelmaa. Nyt oli mukana myös hieman parempi kamera, joten tuli jonkun verran myös kuvailtuakin.

Reissu oli antoisa, vaikka kahden yön aikana tuli itse nukuttua 5 tuntia, joista molemmat perjantain ja lauantain välisenä yönä. Torstai-aamusta mentiin siis täysin nukkumatta perjantai-iltaan. En silti valita. Ohessa muutamia tunnelmapaloja pätkien varrelta. Lisää löytyy täältä.

Olkaa siis hyvät.

 Novikov hyppää.

 Ken Block tyylittelee.

 Matti Rantanen.

 Sebastian Loeb.

 Jari-Matti Latvala.

Hirvosen Mikko.

 Jari Ketomaa.

Latvala karkaamassa kuvasta.

do what you love

Nyt sain vihdoin itsestäni niskasta kiinni, ja editoitua videon tuosta Hangon karting-kilpailusta loppuun.

Hauskaa meillä oli, ja videota tehdessä ja omia ilmeitä katsellessa kyllä muistaa, mistä sen oman elämänintonsa kaivaa. Ja miksi on niin kovin tärkeää tehdä niitä asioita, jotka saavat unohtamaan kaikki huoleet ja murheet. Ja hymyilemään oikein leveästi ja aidosti.

Olkaapa siis hyvät.

challenge accepted

Hei upeaa ja mahtavaa!

Sain elämäni ensimmäisen blogihaasteen. Melkein tekisi mieli tuulettaa. Ehkäpä ihan vaan vähän tuuletankin. Kiitos Suvi!

1. Jos voisit olla missä vaan juuri tällä hetkellä, missä haluaisit olla?

Jos juuri tätä hetkeä mietin, niin jostain syystä tekisi mieli olla Kainuussa. En ole ihan hetkeen kerennyt siellä käymään, mutta jotenkin sinne veri vetää. Vaikkei siellä enää rakasta mummolaa olekaan. Mutta kuitenkin!

2. Järvi vai meri?

Meri, koska sen takana siintävät kaukaiset mantereet. Ja kuten joku viisas on joskus sanonut, on lähdettävä kauas löytääkseen lähelle.

3. Mistä unelmoit tällä hetkellä?

Kevyesti ajateltuna kyllä kelpais loma jo nyt. Ja vähän parempi taloudellinen tilanne. Ja valmis opinnäytetyö. Siinähän niitä olisi.

4. Bravuurisi ruoanlaitossa/leivonnassa? 

Vastannen tähän lohikastikkeen pastalle, joka sisältää kermaa (toki!), sinihomejuustoa ja parsakaalia. Kyllä maistuu, myös muille kuin itselle.

5. Jos toisesta olisi pakko luopua, kummasta luopuisit: näkö- vai kuuloaisti?

Onpas visainen kysymys. Pakko vastata tähän, että näköaisti. Musiikilla on niin iso merkitys omaan elämään, etten kyllä osaisi elää ilman sitä. Musiikki rauhoittaa, innostaa ja parantaa pahan olon. Ainakin näin luulen.

6. Elämäsi suurin tähänastinen saavutus/selviytyminen/ponnistus tms.

Vähän laimeasti on pakko kyllä myöntää, että eniten olen itse tyytyväinen kesän 2008 interrail-reissusta. Tein yksin matkaa 3500 km ympäri Euroopan, ja selvisin siitä. Muutenkin yksi elämän parhaista kokemuksista, ja suosittelen lämpimästi. Joko yksin tai kaksin!

7. Minkä artistin keikalle haluaisit päästä?

Koska Snow Patrol tuli jo nähtyä (Suvi, tästä et liene kateellinen?) niin kai listalla seuraavaksi kovinta olisi The Kooks. Ehkä se on ensi kesän operaatio?

8. Karkki vai suklaa?

Itsehän en oikeasti syö kovin paljon karkkia tai suklaata, mutta ehkä suklaa kuitenkin. Tai miten niin ehkä. Suklaa tietenkin!

9. Jos voisit valita illallisseuraksi kenet tahansa, elävän tai kuolleen, kenet valitsisit?

Mulla on ollut tapana vastata tällaisiin kysymyksiin niinkin pelottava herra kuin Hitler. Olisi vaan kovin mielenkiintoista päästä samaan pöytään, jotta voisi yrittää ymmärtää miten ajatukset ko. herran päässä risteilevät. Sen verran sekaisilta ne jälkikäteen vaikuttavat. 

10. Oletko yllytyshullu?

Petri -En.

Ääni pään sisällä -Olethan!

Petri -Enpäs.

Ääni -Kyllä olet.

Petri -En.

Ääni -No ei sitten jos et uskalla.

Petri -Let's go!

11. Ken lie?

No, he does not. He's faithful to Barbie.

Pahoittelut tylsistä vastauksista. En mä kaiketi oikeasti ole niin tylsä ihminen kuitenkaan.

one afternoon at Laajalahti

Koska näköjään en saa mitään muutakaan nyt aikaiseksi, niin päivitetäänpä hieman kuvia tältä päivältä.

Kuvausreissulla Pasin kanssa Espoon Laajalahdessa, seurana miljoona hyttystä ja muuta örpöttiä sekä mm. nämä seuraavat eläimet.

Viikonloppuna voisinkin tehdä sitten kuvareportaasin viime viikon Berliinin reissusta. Nyt kuitenkin nämä ensi nälkään.

ps. Ja mitä tuohon karting-videoon tulee, niin sekin on kyllä työn alla. Hyvää kannattaa odottaa. ;)

a way of life

Hähää, jatkan kiusoittelua pelkillä teaser-videoilla, kun kerran pääsin niin hyvään vauhtiin.

Käytiin viime viikonloppuna vähän hurjastelemassa Hangon Itäsatamassa karting-autolla, ja ohessa nyt vähän kuvaa siitä miltä se näytti. Lisää tulossa myöhemmin, kunhan saan vähän videoita kursittua kokoon. Nauttikaa nyt tästä. Lupaan, että seuraavassa kirjoituksessa onkin sitten jo jotain järkeäkin,

just a normal saturday

Kävinpäs viime viikolla vähän ajelemassa hyvässä säässä kartingia, ja miltäkö se näytti? Hyvältähän se tietenkin aina näyttää, ja ohessa hieman maistiaisia pidemmästä pätkästä, joka on ensi viikolla tänne tulossa.

Huomenna otankin suunnaksi Hangon, ja osallistutaan muutaman kaverin kanssa Hanko GP:hen, joka ajetaan siis Hangon keskustan kaduilla. Saa tulla kannustamaan "Team 107":n voittoon. Siitäkin tulossa videota varmasti myöhemmin.

Mutta tässä nyt kuitenkin tämä viime lauantainen teaser-video.

to a very special friend

Seuraava teksti lainattu muualta, joten en esitä sitä omanani:

"Aivan taivaanrannan tällä puolen on paikka, jota kutsutaan Sateenkaarisillaksi. Kun jollekin tässä elämässä erityisen rakas eläin kuolee, tuo lemmikki menee Sateenkaarisillan luo. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa ja vettä ja aurinkoa on runsain mitoin ja ystävillämme on lämmintä ja mukavaa. Kaikki sairaat ja vanhat eläimet muuttuvat jälleen terveiksi ja vahvoiksi: ne jotka ovat olleet vahingoittuneita ja vammaisia, paranevat ja tulevat taas kuntoon ja voimakkaiksi, sellaisiksi jollaisia muistamme niiden olleen unissamme menneistä päivistä. Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä, mutta yhtä asiaa ne kaipaavat: niillä on ikävä jotakuta niille tärkeää, jotakuta joka niiden on ollut jätettävä taakseen.

Ne viettävät aikansa leikkien yhdessä, mutta lopulta tulee päivä, jolloin joku eläimistä yhtäkkiä pysähtyy kesken leikin ja katsoo kaukaisuuteen. Kirkkaat silmät ovat tarkkaavaiset, innokas keho vapisee. Yhtäkkiä eläin lähtee muiden luota ja melkein lentää vihreän nurmen yli. Neljä jalkaa kantaa sitä nopeammin ja nopeammin. SINUT on huomattu, ja kun sinä ja paras ystäväsi lopulta kohtaatte, takerrutte toisiinne iloisina jälleennäkemisestä, ettekä koskaan enää eroa.

Onnellisia suukkoja sataa märille kasvoillesi, kätesi hellivät jälleen rakasta päätä ja kehoa, ja katsot taas lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka puuttuivat elämästäsi niin pitkään, mutta jotka eivät koskaan päivääkään olleet poissa sydämestäsi. Ja sitten ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä."

Rakas ystäväni poistui tänään tästä maailmasta, ja toinen rakkaani joutui tekemään maailman vaikeimman päätöksen. Päätöksen poistaa toisen kivut ja päästää toinen parempaan paikkaan. Päätöksen, jonka tuskaisuuden unohtaminen vie aikaa ja voimia. Päätöksen, joka oli lopulta oikea.

Hyvää yötä Balé, nähdään!

a way ahead of...

Ajatus kiertää pääsi ympäri kehää.
Et tiedä mistä alkoi ja mihin se päättyy
Mut se vie sua pimeään.
Et muista mitä kuka sanoi ja mihin se liittyi
Etkä muista enää nimeään.
Olisi päästävä pois ja äkkiä kun joku rakentaa
Sun ajatuksista häkkiä ja olet unessa.

 En tarkoita tällä tekstillä ketään yksittäistä ihmistä, tai osaa elämästäni. Toivon, ettei kukaan ota tästä henkilökohtaisesti itseensä. Ajatelkaa tätä oman pään puhdistamisena.

Näin pitkä kirjoittamattomuus enteilee vain yhtä asiaa. Patojen rikkomista ja melkoista purkautumista. Pahoittelen jo etukäteen. Joka tapauksessa olen varoittanut.

Mulla on paha tapa miettiä elämääni sykleissä taaksepäin, ja käydä läpi sitä mitä on tapahtunut ja mikä on muuttunut. Olenko muuttunut oikeaan suuntaan, olenko menossa kohti sitä mitä haluan ja mitä oikeasti olenkaan tehnyt ja saanut aikaan? Viime aikoina tätä mietintää on taas tapahtunut, ja paljon.

Nyt on vuosi 2012, ja tuntuu siltä että pitäisi kovasti aikuistua. Kaikki tututkin aikuistuvat, valmistuvat, perustavat perheen ja hankkivat asuntolainan. Lapsi ja koira. Ja ainakin päälle päin näyttävät vielä tästä kaikesta kovin iloiselta. Sehän se on ollut tavoitteena pienestä saakka. Ideaalitilanne jota tavoitella, jonka jälkeen voi asettua aloilleen ja alkaa elämään.

Jotenkin tuntuu, etten aikuistu. En osaa tehdä pitkän ajan suunnitelmia, sitoutua asioihin tai ratkaista Rubikin kuutiota. Ok, viimeinen ei ehkä liity tähän mitenkään, mutta ei kahta ilman kolmatta. Vaikka vuosia tuli taas yksi lisää, niin mun mielestä on hauskaa tehdä asioita ennalta suunnittelematta. Mennä sinne minne tie vie, ja jos ei tie, niin ne sivupolut. Mun mielestä hienoimmat jutut tapahtuvat yleensä ilman suunnittelua, hetken mielijohteesta. Ei oikein aikuismaista, eihän? Mutta onko se jotenkin väärin ajatella näin? Pitääkö minun muuttaa itseäni, jotta sovin siihen muottiin mitä ihmiseltä odotetaan? Onko väärin tehdä niin kuin hyvältä tuntuu? Onko väärin ajatella, että matkailu on parasta mitä ihminen voi tehdä? Itsensä avartamista parhaimmillaan.

Eikä se näytä valmistumisenkaan kannalta yhtään hyvältä. En saa itsestäni irti sitä mitä pitäisi ja alan jollain tasolla vaipua epätoivoon, toisella alan huomaamaan, ettei tie ehkä olekaan minua varten. Saan jopa perusteltua itselleni, miksi en valmistu ja sen, ettei minun itse asiassa tarvitse pitää edes kiirettä. Minullahan on aikaa maailman tappiin asti, vai onko sittenkään? Tiedän kyllä, että elämä helpottuisi kun onnistuisi valmistumaan. Olisi yksi asia vähemmän huolehdittavana. Ja joku perusta jolle rakentaa elämäänsä. Valmistuminen mahdollistaisi monta reittiä, joista valita omansa.

Miten sitä sitten voisi perustaa perhettä, jos muu tilanne on tämä? Pakoilen vastuuta, enkä pysty ottamaan otetta välillä edes itsestäni. Välillä en edes tiedä haluanko ottaa. Mitä tekisin asuntolainallakaan? En nytkään pysty hoitamaan talouttani. Ainakin tiedän, ettei talouteni kaipaa asuntolainaa. Eikä se varmasti kaipaa ylimääräistä perheenjäsentäkään. Jos en pysty ottamaan vastuuta ja olemaan varma siitä mitä elämältäni haluan, on turha pilata kenenkään muunkaan elämää sitomalla sitä omaani. Onneksi sentään joissain asioissa järki pysyy mukana, vaikka usein ei siltä aina tunnukaan.

Tämä kaikki tuntuu jotenkin hämmentävältä, sillä onhan tässä ehditty 27:ssä vuodessa jo kokea jos jonkinmoista etu- ja takapakkia. Ilon ja murheen hetkiä. Ja otettu vastuuta pienestä pitäen. Miksi siis nyt tuntuu siltä, että jotenkin tämän stressin alle meinaa musertua? Miksi nyt vastuun ottaminen tuntuu niin vaikealta ja tilanne ylipäätään niin ahdistavalta? Mitä muut tekevät eri tavalla elämässään? Missä mä olen mennyt vikaan? Ja missä ne perhoset oikein on?

Onneksi aina on se pieni sattumus, joka tuo sitä uutta uskoa. Oli se sitten uskoa muutokseen tai parempaan aikaan muuten vaan. Nytkin sellainen on tapahtunut, mutta siitä ehkä lisää joskus toiste. Olen kuitenkin iloinen, että näin kävi. Ehkäpä uusi tie aukeni, tai ainakin jonkinlainen sivupolku? Tie sinne parempaan ja onnellisempaan tulevaisuuteen. Sinne missä niitä perhosiakin on.

one more year

Hyvää syntymäpäivää minä!

T. Minä

shall I say something

Onpahan ollu taas vaikeaa. Siinä vaiheessa pitäis olla huolissaan, jos ite harmistuu siitä ettei oo mitään kirjoittanut. Ei tän nyt luulis olevan niin vaikeeta, kun kuitenkin kaikenlaista älytöntä sattuu ja tapahtuu. Itseasiassa epäilen, että asiat jotka itseasiassa jätän kirjoittamatta olisivat ne kaikista mielenkiintoisimmat ja hauskimmat. No, ehkäpä joskus onnistun kirjoittamaan jotain hauskaakin.

Yritin samalla vähän miettiä, pitäisikö tänne ottaa jotain mukahauskaa-teemaakin mukaan, mutta sitten tajusin että tässähän on jo teema. Hölmön tyypin seikkailuja elämänsä pyörteissä.

Kuulostaapa muuten jotenkin tyhmältä. Tragikoomisen elämän seuraaminen on jo huomattavasti iskevämpää ja siksi tuolla ylhäällä niin lukeekin. Ja onhan tänne jo yli 600 hahmoketta eksynyt. Pitäisiköhän luvata alkaa kirjoittamaan hyviä juttuja siinä vaiheessa, kun saa 1000 täyteen? Taitaisi olla liikaa luvattu.

Noh, syytetään tällä kertaa vaikka sitä, että oon ollut kipeenä, en oo ehtinyt tekemään mitään ja kun ei pääse edes urheilemaan niin väsyttää entistä enemmän. Ja opinnäytetyökin on melkein valmis.

Josko sitä viikonloppuna saisi jotain kuvia tänne!

a moment from the past

Koska lupasin teille kuvia, niin tässäpä niitä pesee ( ja linkoaa).

Fiksuimmat varmaan huomaavat, että ihan Viikin maisemista ei nyt kuitenkaan ole kysymys, vaan nyt mennään niin pitkälle menneisyyteen kuin kesään 2008. Pyörin silloin kuukauden verran Euroopan rautateillä ympäri ämpäri, ja tässä muutamia muistoja siltä reissulta.

Nytpäs tein pienen huomion, että ovat vallan pieniä nämä kuvat. Katsotaanpas, jos löytäisin isommat versiot jostain kotikoneen syövereistä myöhemmin tänään. Yrittäkää nyt selvitä näillä, kuvattu halvalla pokkarilla, joten ei ole mitään järkkärimahtailua. :D

ps. Pisteitä paikat tunnistaville!

ps 2. Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

a trip to big D

Herranen aika sentään, tuli muutaman mutkan kautta törmättyä seuraavanlaiseen festivaaliin tuolla Tanskanmaalla.

Northside Festival, 15.-17. kesäkuuta.

Bat For Lashes
Garbage
Kasabian
Kashmir
The Kooks
Snow Patrol

Että sellaista esiintyjäkaartia sitten puskee. Kukapas mulle lähtee seuraksi?

it ain't over 'til it's over.

Ohhoh. Tulipas katseltua vaihteeksi televisioversiona tämän vuosituhannen paras RoKo® (romanttinen komedia!), ja tv-versio perusteltiin sillä, että siinä kuulemma pääsee paremmin fiilikseen. Ihan en tätä ymmärtänyt, mutta aina kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää.

On kyllä monella tapaa varsin onnistunut elokuva, eikä vähiten melkoisen mukavan brittiaksentin takia. En myönnä olevani millään tavoin siihen koukussa, koska se on tyttöjen juttu, eikö niin? Joka tapauksessa oli varmasti ties kuinka mones kerta, kun tuon elokuvan katson, mutta kyllä elokuva joka kerta vain jaksaa piristää. Se on vähän kuin Amélie. Nähnyt miljoona kertaa, eikä vaan riitä!

En kyllä osaa vieläkään valita, mikä noista tapahtumaketjuista on oma suosikkini, ja epäilenkin, että se taitaa vaihdella aina katsomiskerran mukaan. Oma fiilis vaikuttaa siihen, minkä tarinan sillä kertaa ottaa omakseen ja mistä luo oman versionsa. Ja se kaiketi onkin tuon elokuvan hieno asia. Monta tarttumispintaa, josta ottaa kiinni ja päästä juttuun sisään. Löytää se oma juttunsa.

Ja niin se taitaa olla oikeassa elämässäkin. Tulee löytää se oma tarinansa, oma tarttumapintansa tähän kaikkeen. Jotain sellaista mistä saa kiinni, ja jonka tuntee omakseen. Jotain sellaista minkä vuoksi jatkaa eteenpäin ja taistella. Ihan vain sen takia, että palkintona on mahdollista saada jotain sellaista, minkä takia taistella. Jotain sellaista, jota ilman ei vain voi olla. Jotain sellaista, jonka vuoksi voi ottaa kerran tai pari myös muutaman iskun vastaan.

"Let's go get the shit kicked out of us by love." 

ps. Viikonlopun kuvailureissun kuvia saapumassa tänne piakkoin.

snow white

Kirjoitellaanpas välillä hieman kevyemmillä aiheilla, ettei tästä tule kuitenkaan mikään itsesääli-blogi.

Olen - taas - tänä talvena päässyt ihmettelemään, mitä meille suomalaisille tapahtuu talvisin. Kun hieman tulee lunta taivaalta, ollaan kaikki kuin pikkulapsia, jotka ovat unohtaneet, että keltaista lunta ei saa syödä. Enkä puhu nyt siitä, että ryntäisimme kilvan telmimään lumeen ja tuota keltaista jäähiletta rouskuttamaan. Puhun tietenkin liikenteestä ja siellä käyttäytymisestä.

Olemmeko me suomalaiset todella niin aamu-tv:n orjia, että jos televisiossa kerrotaan huonosta ajokelistä, on se ainoa totuus ja oma havainnointikykymme katoaa täysin? Eiväthän ne siellä televisiossa voi valehdella meille!

Tänään aamulla työmatkani kesti taas normaalin 40 minuutin sijasta lähes tuplaten. Taivaalta tuli muutama hiutale lunta, tiet olivat aurattu ja keli sopiva -5. Liikenne oli kuitenkin täyttä puuroa, vauhdit selvästi rajoituksia alhaisemmat ja eteneminen tuskallisen hidasta. Väitän, ettei ajokelissä ollut mitään sen kummempaa kuin viikon aiempinakaan päivinä. Nyt vain oli aamu-tv:ssä kerrottu, että siellä on huono keli. Varokaa autoilijat, siellä on talvi!

En toki ole sitä mieltä, etteikö ajonopeuksia pitäisi sovittaa keliin ja omiin tuntemuksiin. Se on täysin oikein ja sen avulla vältytään monilta onnettomuuksilta ja säästetään ihmishenkiä. Mutta tervettä järkeä saa toki käyttää. Tänään keli oli kuitenkin aivan normaali talvisää, jossa varmasti olisi selvinnyt normaalillakin vauhdilla.

Pari viikkoa sitten aamu-tv:ssä ei varoitettu huonosta ajokelistä, ja tuloksena oli monta sataa kolaroitua autoa. Miksi kukaan ei kertonut, että ulkona on huono keli?!?

Tarvitsemmeko me todella jonkun kertomaan, millainen keli teillämme on ja millaista tilannenopeutta kannattaa käyttää? Olemmeko me täysin aamu-tv:n varassa vai omaammeko myös oman havainnointikyvyn ja edes vähän maalaisjärkeä?

Viime viikkojen perusteella en ole lainkaan varma tästä asiasta.

we chose the easy way

Ei kai sitä aina jaksa?

Välillä tuppaa ihminen väsähtämään maailman menoon, ja ainut ajatus olisikin matkia ystäviämme karhuja ja vaipua puoli vuotta kestävään uneen. Hetken tauko ja keväällä voi herätä hyvin nukkuneena ja vielä sopivasti kesäkuntoon laihtuneenakin. Täydellinen suunnitelma - ja odotankin sitten mahdollisia provisioita, kun joku tämän keksii tuotteistaa.

Toisaalta tästä väsyneisyydestä ja pienestä epätoivosta voi löytää ehkä jotain positiivistakin. Kaikki parhaat laulut ja fiksuimmat sanat on nimittäin kirjoitettu tällaisina epätoivon hetkinä. Hetkinä, jolloin ihminen tuntee ajautuneensa nurkkaan ja tuntee paineen kasvavan. Sellaisena hetkenä tuntuu, että ainut tapa helpottaa oloaan on kirjoittaa jotain ylös. Purkaa pahaa oloaan paperille. Joko sitten lauluna, nuotteina tai blogitekstinä. Mikä vain itselle tuntuu parhaalta.

Mutta sitten ollaankin ongelman edessä. Miten sanoa se kaikki mitä pää sisällään pitää? Mitä uskaltaa sanoa, mitkä sanat valita? Miten sanoa ne sanat, ettei kukaan ymmärrä väärin? Mitä ylipäätään voi sanoa ilman, että ihmiset alkavat katsoa kieroon? Miten löytää rohkeus myöntää oma heikkoutensa?

Taito lieneekin siinä, ettei sano mitään suoraan. Kiertelee tarpeeksi, niin kukaan ei lopulta ymmärrä mitään. Samalla pystyy näppärästi itseäänkin huijaamaan. Jos joku vahingossa ymmärtää, voi helposti sanoa toisen ymmärtäneen väärin. "Ei hätää, enhän minä nyt sellaista. Mistä sinä nyt tuollaista olet saanut päähäsi?" Loistoratkaisu.

On sanonut kaiken sanomatta yhtään mitään, ja voi taas unelmoida karhuveljien talviunista.

Hiljaisuus on tyhjä huone, jota hymy suojelee.

lost in the forest

Missähän se uusi tekstini on?

Näköjään pystyn sanomaan mitä tahansa, ja luikertelemaan siitä jollain tavalla ulos. Enpä siis tee lupausta uudesta blogitekstistä huomiselle, mutta lupaan yrittää.

ps. Posti toi tänään Eagle-Eye Cherryn levyn. "Save tonight, 'cause tomorrow I'll be gone.." jne. :)

a promise

Mitenköhän tämä on taas ollut niin kovin vaikeaa saada yhtään mitään kirjoitettua?

Ajatuksia risteilee päässä n+1 kappaletta, mutta jostain syystä tänne ei päädy niistä mitään. Lupaan teitä kaikkia haamulukijoitani kunnioittaakseni kirjoitella huomenna jonkun elämää mullistavan tekstin kaikkein tärkeimmistä asioista.

Nyt jatkan Terra Novan katsomista. Koukutus on tapahtunut.

what - a feeling ?

Mistähän se johtuu, että kovin usein elämään tuppaa turtumaan?

Helposti tässä melskeessä uppoutuu arkisiin rutiineihin, aamuheräämiseen, työpäivään ja samanlaisiin iltoihin toisensa jälkeen. Maanantaista lähtien sitä odottaa viikonloppua, jolloin ei useimmiten sitten kuitenkaan tapahdu mitään sen erikoisempaa kuin liian pitkään nukkuminen. Sitten onkin vuorossa taas seuraava maanantai, peilissä samat väsyneet kasvot ja sama ihmeellinen odotus seuraavasta mullistavasta viikonlopusta.

Tästä kierteestä sitten syytetään milloin kiirettä, milloin stressiä ja milloin naapurin mummoa, joka kyttää ikkunassa jokaista askelta. Sitten haikaillaan mahdollisuuksien perään ja kuulutetaan maailmalle, miten aiotaan tehdä sitä ja tätä ja muuttaa maailma. Kunhan vain mahdollisuus tulee, niin sitten kyllä repäistään ja muutetaan elämä. Aloitetaan harrastamaan ja ulkoilemaan ja aktivoidutaan sosiaalisesti. Syödään terveellisesti ja nautitaan jokaisesta päivästä. Aivan varmasti!

Sitten herätään taas siihen maanantai-aamuun, kun mikään ei ole muuttunut ja 40 tuntia odottavat tekijäänsä. Ja Emmerdalestakin tulee taas monta uutta jaksoa. Ja kohta on viikonloppu, joka sitten tarjoaa taas mahdollisuuden vaikka mihin. Ihan varmasti viikonloppuna aktivoidun.

Sitten ne kerrat, kun erehtyy oikeasti jotain tekemään. Ne pienet hetket, kun pystyy oikeasti aktivoimaan itsensä. Ei ole varmasti kertaa, ettei saisi itseensä sitä pientä tyytyväisyyden tunnetta ja iloa, josta loppujen lopuksi elämisen ilonsa saa. Jos ei muusta, niin vähintään siitä, että sai itseään niskasta kiinni ja tekemään jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Jotain, mikä sitten nostaa sen tavallisuudenkin iloksi, jota se varmasti onkin.

Ihminen elää niistä pienistä perhosista, jotka kutittelevat vatsanpohjaa juuri sopivasti. Ei niin, että tärisee ja puheesta ei saa selvää. Niin, että tuntee outoa jännitystä ja pientä hikoamista kämmenissään. Jotain erilaista, mihin ei ole tottunut, jotain mikä tuntuu tuoreelta. Kun ne perhoset kuoriutuvat, ihminen alkaa taas tuntea elävänsä. Taito onkin pystyä herättelemään niitä perhosia. Ei siksi, että normaalissa elämässä olisi jotain vikaa vaan siksi, että perhoset pitävät ihmisen elossa.

Tervetuloa perhoset. Kotini on linnanne.

trip to the forest

Kun olen niin usein kovasti lupaillut, niin tässäpä pääsette nyt nauttimaan (tahi kärsimään) hetkestä, jolloin Petri sai kaulaansa järkkärin ja suuntasi kohti Nuuksion metsiä.

Kuvia ei sitten tarvitse minnekään jakaa omana tai minunkaan kuvinani, mutta ovatpahan täällä ilostuttamassa. Ja missään nimessä en väitä että osaisin kuvata, tämä oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun minut yhdistettiin oikeaan järjestelmäkameraan.

Mietin muuten samalla kovasti, pitäisikö tätä blogia jotenkin markkinoida. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin, että he jotka tästä tietävät saavat tämän omanaan pitää, en ehkä haluakaan että yhtäkkiä blogia lukisi läjä minulle täysin tuntemattomia ihmisiä.

No mutta, tässäpä nyt ne kuvat reissusta. Sulkekaa silmänne jos tuntuu liian pahalta.

Sellaisen toiveen voisin toki esittää, että olisi mukava jos jättäisitte välillä merkin käynnistänne, jotta tietäisin keitä kuuluu 426 harhautuneeseen lampaaseen. :)