Välillä tuppaa ihminen väsähtämään maailman menoon, ja ainut ajatus olisikin matkia ystäviämme karhuja ja vaipua puoli vuotta kestävään uneen. Hetken tauko ja keväällä voi herätä hyvin nukkuneena ja vielä sopivasti kesäkuntoon laihtuneenakin. Täydellinen suunnitelma - ja odotankin sitten mahdollisia provisioita, kun joku tämän keksii tuotteistaa.
Toisaalta tästä väsyneisyydestä ja pienestä epätoivosta voi löytää ehkä jotain positiivistakin. Kaikki parhaat laulut ja fiksuimmat sanat on nimittäin kirjoitettu tällaisina epätoivon hetkinä. Hetkinä, jolloin ihminen tuntee ajautuneensa nurkkaan ja tuntee paineen kasvavan. Sellaisena hetkenä tuntuu, että ainut tapa helpottaa oloaan on kirjoittaa jotain ylös. Purkaa pahaa oloaan paperille. Joko sitten lauluna, nuotteina tai blogitekstinä. Mikä vain itselle tuntuu parhaalta.
Mutta sitten ollaankin ongelman edessä. Miten sanoa se kaikki mitä pää sisällään pitää? Mitä uskaltaa sanoa, mitkä sanat valita? Miten sanoa ne sanat, ettei kukaan ymmärrä väärin? Mitä ylipäätään voi sanoa ilman, että ihmiset alkavat katsoa kieroon? Miten löytää rohkeus myöntää oma heikkoutensa?
Taito lieneekin siinä, ettei sano mitään suoraan. Kiertelee tarpeeksi, niin kukaan ei lopulta ymmärrä mitään. Samalla pystyy näppärästi itseäänkin huijaamaan. Jos joku vahingossa ymmärtää, voi helposti sanoa toisen ymmärtäneen väärin. "Ei hätää, enhän minä nyt sellaista. Mistä sinä nyt tuollaista olet saanut päähäsi?" Loistoratkaisu.
On sanonut kaiken sanomatta yhtään mitään, ja voi taas unelmoida karhuveljien talviunista.
Hiljaisuus on tyhjä huone, jota hymy suojelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti