Opinnäytetyön välttely - osa 4, eli mitä tehdä kun urheilu, tv ja siivoaminen on jo käytetty?
Silloin aloitetaan tietysti leipomaan! Leivoin kääretortun. Herranen aika. Siitä tuli aika omannäköinenkin.
Kuvia seuraa myöhemmin.
Tajusin kyllä samalla, että vältellessäni opinnäytetyötä aiheutan myös samalla lisää ahdistusta itselleni. Tänäänkin kauppaan lähtiessäni tunsin aivan älyttömän pahaa oloa siitä, etten istunut kirjoittamassa. Vaikka tiedän että ihmisen tulee tehtä muutakin. Ahdistus tulee usein juuri silloin kun ei tee mitään, tai on juuri lopettamassa jonkin asian tekemisen. Kun on aktiivinen, ei pääse ahdistumaan kun saa mielen keskittymään juuri siihen hetkeen.
Kun tulee tyhjä hetki, siitä seuraa ahdistus ja tyhjä olo. En osaa edes selittää mistä se tyhjä olo johtuu. Tuntuu vaan käsittämättöman pahalta ja mikään ei tunnu miltään. Tuntuu etten olisi siinä missä olen vaan jossain ihan muualla. Välillä tuntuu siltä, että pään sisäiset ajatukset ja hermosto kulkisivat aivan järkyttävän kovaa vauhtia, vaikka tosiasiassa asiat etenevät täysin normaalilla vauhdilla. Aivan kuin ajatukseni ja pääni kiihdyttäisivät vauhtia luullen että maailma ympärillä liikkuisi samalla vauhdilla. Tällaisia hetkiä on alkanut tulemaan useammin kuin ennen, tosin joskus on pitkiäkin aikaja ilman mitään. Hämmentävät pienet ihmisen kovin.
En osaa nyt kirjoittaa oikein mitään. Tämän piti olla iloinen leivontablogi, mutta pieni mörkö heräsi näköjään taas. o.O
torstai 29. syyskuuta 2011
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
not so serious
Heip!
Huomasin, että tästä blogista oli hyvää vauhtia kehittymässä hieman turhan syvällinen ja pohtiva. En halua olla mikään alkusyksyn masentelija, sillä tapahtuu tässä elämässä joskus muutakin kun pelkkää ajatuksenjuoksua.
Olen onnistuneesti pakoillut muutaman päivän taas opinnäytetyötä. Voisin melkein kutsua sitä lähes mestariksi. Todellisen mestarin arvonimen ansaitsee kuitenkin Suvi, joka mm. pisti vauhtia omaan blogiini (ja siis on syyllinen että minä nyt myös tällä hetkellä pakoilen! Syyllinen!).
Maanantaina olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten jaksanut ajatellakaan mitään. Opinnäytetyötä sitäkin vähemmän, obviously. Daa. Tiistaina oli sitten urheilun vuoro, kun toveri sai houkuteltua pyörimään karting-autolla ympäri karting-rataa. Tosin toveri hoiti spinnailun, itse selvisin kunniakkaasti ilman ongelmia.
Tänään sitten olikin vuorossa perinteinen koulutehtävien välttelymoodi, eli siivoaminen. Huusholli on nyt imuroitu, lattiat pesty, vessa puunattu ja pölyt pyyhitty. Nyt onkin jo ilta, eikä nyt pysty enää opinnäytetyöhön keskittymään. Mission accomplished.
Nyt palkitsen itseni lasillisella punaviiniä, ja teitä häiritsen 14 minuutilla moottoriurheilulla. Ja hei, enää kaksi päivää työviikkoa jäljellä. Awesome five!
Huomasin, että tästä blogista oli hyvää vauhtia kehittymässä hieman turhan syvällinen ja pohtiva. En halua olla mikään alkusyksyn masentelija, sillä tapahtuu tässä elämässä joskus muutakin kun pelkkää ajatuksenjuoksua.
Olen onnistuneesti pakoillut muutaman päivän taas opinnäytetyötä. Voisin melkein kutsua sitä lähes mestariksi. Todellisen mestarin arvonimen ansaitsee kuitenkin Suvi, joka mm. pisti vauhtia omaan blogiini (ja siis on syyllinen että minä nyt myös tällä hetkellä pakoilen! Syyllinen!).
Maanantaina olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten jaksanut ajatellakaan mitään. Opinnäytetyötä sitäkin vähemmän, obviously. Daa. Tiistaina oli sitten urheilun vuoro, kun toveri sai houkuteltua pyörimään karting-autolla ympäri karting-rataa. Tosin toveri hoiti spinnailun, itse selvisin kunniakkaasti ilman ongelmia.
Tänään sitten olikin vuorossa perinteinen koulutehtävien välttelymoodi, eli siivoaminen. Huusholli on nyt imuroitu, lattiat pesty, vessa puunattu ja pölyt pyyhitty. Nyt onkin jo ilta, eikä nyt pysty enää opinnäytetyöhön keskittymään. Mission accomplished.
Nyt palkitsen itseni lasillisella punaviiniä, ja teitä häiritsen 14 minuutilla moottoriurheilulla. Ja hei, enää kaksi päivää työviikkoa jäljellä. Awesome five!
maanantai 26. syyskuuta 2011
yhtä kuin voitto
Olen varma, että tämän kirjoituksen jälkeen monet saattavat seuraavan kerran katsoa minua kieroon, mutta tunnen olevani valmis ottamaan sen riskin. Sitä paitsi lupasin jo aiemmin kertoa blogini nimestä. Joten aloitetaan.
Mistä johtuu nykymaailmassa se, että uskova ihminen on jotenkin kummallisuus, poikkeus valtavirrasta? Miksi on uutisoinnin arvoista, jos joku on tullut uskoon? Onko tilanne todella niin harvinainen, että se ansaitsee oman lööppinsä? Miksi uskovaa ihmistä katsotaan kuin sairasta? Onko usko jokin uusi asia? Jos on, olen todella asunut pullossa ja tarvitsen jonkun rikkomaan lasin.
Enhän itsekään erotu joukosta, teen samoja asioita kuin kaikki muutkin ihmiset. Syön, nukun, käyn töissä ja kavereiden kanssa ulkona. Harrastan ja sunnuntaisin pohdin syvällisiä. Ei kukaan ulkopuolelta sitä huomaa, en tee siitä numeroa. Kuitenkin törmään usein tilanteisiin, jossa muiden on kuin pakko yrittää todistaa minulle kaiken mahdottomuus ja osoittaa minun olevan jollain tavalla väärässä. Miksi? Enhän minäkään tee niin.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kertoa tästä tai että häpeäisin sitä. Minulle tämä on kahdenkeskistä keskustelua ja sillä tavoin myös yksityistä. Se on vastauksia, kysymyksiä ja toivon kipinä. Se on uskomatonta voimaa ja tukea silloin kun sitä tarvitsen. Se on piilopaikka pimeältä ja pahalta. Se on ylävitonen voiton hetkellä ja kädet jotka nostavat pystyyn kun olen kaatunut. Se on jotain, mitä olen toisinaan yrittänyt tuskissani työntää pois ja joka silloin on vain siirtynyt sivummalle tarkkaillakseen ja pitääkseen minusta huolta. Se on suurta ja pientä, näkymätöntä ja näkyvää.
Se on minun uskoni - ja tämä minun uskontunnustukseni.
Mistä johtuu nykymaailmassa se, että uskova ihminen on jotenkin kummallisuus, poikkeus valtavirrasta? Miksi on uutisoinnin arvoista, jos joku on tullut uskoon? Onko tilanne todella niin harvinainen, että se ansaitsee oman lööppinsä? Miksi uskovaa ihmistä katsotaan kuin sairasta? Onko usko jokin uusi asia? Jos on, olen todella asunut pullossa ja tarvitsen jonkun rikkomaan lasin.
Enhän itsekään erotu joukosta, teen samoja asioita kuin kaikki muutkin ihmiset. Syön, nukun, käyn töissä ja kavereiden kanssa ulkona. Harrastan ja sunnuntaisin pohdin syvällisiä. Ei kukaan ulkopuolelta sitä huomaa, en tee siitä numeroa. Kuitenkin törmään usein tilanteisiin, jossa muiden on kuin pakko yrittää todistaa minulle kaiken mahdottomuus ja osoittaa minun olevan jollain tavalla väärässä. Miksi? Enhän minäkään tee niin.
Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kertoa tästä tai että häpeäisin sitä. Minulle tämä on kahdenkeskistä keskustelua ja sillä tavoin myös yksityistä. Se on vastauksia, kysymyksiä ja toivon kipinä. Se on uskomatonta voimaa ja tukea silloin kun sitä tarvitsen. Se on piilopaikka pimeältä ja pahalta. Se on ylävitonen voiton hetkellä ja kädet jotka nostavat pystyyn kun olen kaatunut. Se on jotain, mitä olen toisinaan yrittänyt tuskissani työntää pois ja joka silloin on vain siirtynyt sivummalle tarkkaillakseen ja pitääkseen minusta huolta. Se on suurta ja pientä, näkymätöntä ja näkyvää.
Se on minun uskoni - ja tämä minun uskontunnustukseni.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
RR-Right?
Täällä taas. Älytöntä.
Vietinpäs hauskan viikonlopun kahdessakin eri seurassa, jotka molemmat tarjosivat omat parhaat puolensa. Sen lisäksi yllätin itseni ja puhuin sunnuntai-illan kunniaksi hieman saksaakin (en siis turhaan väitä osaavani saksaa ansioluettelossani!).
Eilisen illan jälkimainingeissa uppoiduin toki taas monenlaisiin ajatuksiin, joista ensimmäistä ajattelin puida nyt ja säästää toisen ajatuksen seuraavaksi kerraksi.
Olen ollut aina sitä mieltä, että kun tekee jotain uutta ja poistuu omalta mukavuusalueeltaan, löytää usein itsensä mielenkiintoisista tilanteista ja yleensä saa kokemuksen jota ei normaalisti koe. Itsensä likoon laittamisesta saa usein palkinnon, joten kannattaa siis uskaltaa uskaltaa.
Eilen tein siis jotain, mitä en ennen ole tehnyt enkä ole kuvitellutkaan tekeväni. Tein kuitenkin, ja hetken aikaa tunsin oloni yllättävän miellyttäväksi vaikka olinkin poissa mukavuusalueeltani. Vaikka tapahtumaketju päättyikin ironisesti (viime blogimerkintöjen valossa) jonkun toiseen tekemään ratkaisuun, enkä saanutkaan nähdä mitä kaikkea olisi ollut mahdollista saada vielä aikaan herätti tilanne minussa useita kysymyksiä.
Mistä kaikesta jää paitsi, kun jättää asioita tekemättä sen takia ettei uskalla vaan miettii jonkin olevan turhaa? Miten erilainen polku olisikaan, jos uskaltaisi tehdä useammin normaalista poikkeavia päätöksiä ja tekoja? Miksi yleensä ei näitä asioita uskalla tehdä, vaikka useimmiten tulokset ovatkin vähintäänkin kannustavia? Olisiko silloin tyytyväisempi itseensä ja pystyvämpi elämään omien ratkaisujensa kanssa?
Kun on vähintäänkin yrittänyt haastaa itseään, ei voi syytellä itseään yrityksen puutteesta ja saamattomuudesta. Ei tarvitsisi jossitella turhan takia, vaan voisi yrittää oppia tekemisistään ja päästä sitä kautta elämässään ja oikean polun löytämisessä eteenpäin. Jossitteluhan on täysin turhaa, sillä menneisyyttä ei voi muuttaa ja ainoastaan tulevaisuuteen pystyy vaikuttamaan. Ja missä vaiheessa on oikea hetki päästää irti menneisyyden aaveista ja siirtää katseensa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Ehkä tämä kaikki on vain osa universumin suurta suunnitelmaa, jossa pientä ihmistä yritetään opettaa toimimaan niin kuin parhaalta tuntuu. Jos asioista ahdistuu jo etukäteen ja jättää ne sen takia tekemättä, voiko mistään nauttia?
Jos ei veikkaa - ei voi voittaa.
Vietinpäs hauskan viikonlopun kahdessakin eri seurassa, jotka molemmat tarjosivat omat parhaat puolensa. Sen lisäksi yllätin itseni ja puhuin sunnuntai-illan kunniaksi hieman saksaakin (en siis turhaan väitä osaavani saksaa ansioluettelossani!).
Eilisen illan jälkimainingeissa uppoiduin toki taas monenlaisiin ajatuksiin, joista ensimmäistä ajattelin puida nyt ja säästää toisen ajatuksen seuraavaksi kerraksi.
Olen ollut aina sitä mieltä, että kun tekee jotain uutta ja poistuu omalta mukavuusalueeltaan, löytää usein itsensä mielenkiintoisista tilanteista ja yleensä saa kokemuksen jota ei normaalisti koe. Itsensä likoon laittamisesta saa usein palkinnon, joten kannattaa siis uskaltaa uskaltaa.
Eilen tein siis jotain, mitä en ennen ole tehnyt enkä ole kuvitellutkaan tekeväni. Tein kuitenkin, ja hetken aikaa tunsin oloni yllättävän miellyttäväksi vaikka olinkin poissa mukavuusalueeltani. Vaikka tapahtumaketju päättyikin ironisesti (viime blogimerkintöjen valossa) jonkun toiseen tekemään ratkaisuun, enkä saanutkaan nähdä mitä kaikkea olisi ollut mahdollista saada vielä aikaan herätti tilanne minussa useita kysymyksiä.
Mistä kaikesta jää paitsi, kun jättää asioita tekemättä sen takia ettei uskalla vaan miettii jonkin olevan turhaa? Miten erilainen polku olisikaan, jos uskaltaisi tehdä useammin normaalista poikkeavia päätöksiä ja tekoja? Miksi yleensä ei näitä asioita uskalla tehdä, vaikka useimmiten tulokset ovatkin vähintäänkin kannustavia? Olisiko silloin tyytyväisempi itseensä ja pystyvämpi elämään omien ratkaisujensa kanssa?
Kun on vähintäänkin yrittänyt haastaa itseään, ei voi syytellä itseään yrityksen puutteesta ja saamattomuudesta. Ei tarvitsisi jossitella turhan takia, vaan voisi yrittää oppia tekemisistään ja päästä sitä kautta elämässään ja oikean polun löytämisessä eteenpäin. Jossitteluhan on täysin turhaa, sillä menneisyyttä ei voi muuttaa ja ainoastaan tulevaisuuteen pystyy vaikuttamaan. Ja missä vaiheessa on oikea hetki päästää irti menneisyyden aaveista ja siirtää katseensa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Ehkä tämä kaikki on vain osa universumin suurta suunnitelmaa, jossa pientä ihmistä yritetään opettaa toimimaan niin kuin parhaalta tuntuu. Jos asioista ahdistuu jo etukäteen ja jättää ne sen takia tekemättä, voiko mistään nauttia?
Jos ei veikkaa - ei voi voittaa.
lauantai 24. syyskuuta 2011
life is not a race
Tämän merkinnän piti alunperin käsitellä VR:n automaattisotkuja ja hassunhauskaa junamatkaa Hyvinkäältä Helsinkiin. Jotenkin alkoi kuitenkin tuntua siltä, että aihetta on käsitelty virallisempien medioiden toimesta jo aivan tarpeeksi ja ehkäpä minulla ei mitään uutta annettavaa tähän keskusteluun.
Pohditaan mieluummin jotain jännittävää ja ihmisen mielen sopukoita.
On hämmentävää, miten omat päätökset vaikuttavat niin moneen ihmiseen. Halusi sitä tai ei. Se miten itse päättää viedä elämäänsä eteenpäin, muuttaa oman elämänpolun lisäksi myös niin monen muun elämänpolkua. Kun pienetkin muutokset vaikuttavat monen ihmisen elämään, on mahdotonta arvailla tai ymmärtää kenen päätökset ovat vieneet minut tähän hetkeen tai mihin minun päätökseni ovat toiset ihmiset vieneet.
Onko jonkun toisen onni minun ansiotani, tai pitääkö minun potea huonoa omaatuntoa siitä että olen ajanut jonkun ihmisen huonoon tilanteeseen? Mistä tiedän miten päätökseni ovat muihin vaikuttaneet? Nyt on helppo tietenkin sanoa, että tärkeintä on vain omat päätökset ja se mitä itse tekee elämällään. Ei saa miettiä liikaa muita ja muiden reaktioita, mutta eikö ole toisaalta myös normaalia välittää kanssaihmisistään?
Päätökset on kuitenkin tehtävä, sillä kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä toisen puolesta. Pitää löytää se kultainen keskitie, jossa on sinut itsensä ja tekemien päätöksiensä kanssa, johtivat ne sitten mihin tahansa ja aiheuttivat ne sitten hyviä tai huonoja muutoksia toisten ihmisten elämässä. Ja onko olemassa eroa hyvän ja huonon muutoksen välillä?
Pohditaan mieluummin jotain jännittävää ja ihmisen mielen sopukoita.
On hämmentävää, miten omat päätökset vaikuttavat niin moneen ihmiseen. Halusi sitä tai ei. Se miten itse päättää viedä elämäänsä eteenpäin, muuttaa oman elämänpolun lisäksi myös niin monen muun elämänpolkua. Kun pienetkin muutokset vaikuttavat monen ihmisen elämään, on mahdotonta arvailla tai ymmärtää kenen päätökset ovat vieneet minut tähän hetkeen tai mihin minun päätökseni ovat toiset ihmiset vieneet.
Onko jonkun toisen onni minun ansiotani, tai pitääkö minun potea huonoa omaatuntoa siitä että olen ajanut jonkun ihmisen huonoon tilanteeseen? Mistä tiedän miten päätökseni ovat muihin vaikuttaneet? Nyt on helppo tietenkin sanoa, että tärkeintä on vain omat päätökset ja se mitä itse tekee elämällään. Ei saa miettiä liikaa muita ja muiden reaktioita, mutta eikö ole toisaalta myös normaalia välittää kanssaihmisistään?
Päätökset on kuitenkin tehtävä, sillä kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä toisen puolesta. Pitää löytää se kultainen keskitie, jossa on sinut itsensä ja tekemien päätöksiensä kanssa, johtivat ne sitten mihin tahansa ja aiheuttivat ne sitten hyviä tai huonoja muutoksia toisten ihmisten elämässä. Ja onko olemassa eroa hyvän ja huonon muutoksen välillä?
half past midnight
Jos ei voi saada muita ymmärtämään tilannetta, miten sitä voisi ymmärtää itsekään?
Kun on käyttänyt päivästään suuren osan käymällä läpi jos jonkimoisia koukeroita, mutta lopulta huomaa ettei kukaan ole kuitenkaan ymmärtänyt pitääkö todeta olevansa vain kykenemätön selittämään yhtään mitään?
np: Kasabian - Days Are Forgotten.
Kun on käyttänyt päivästään suuren osan käymällä läpi jos jonkimoisia koukeroita, mutta lopulta huomaa ettei kukaan ole kuitenkaan ymmärtänyt pitääkö todeta olevansa vain kykenemätön selittämään yhtään mitään?
np: Kasabian - Days Are Forgotten.
perjantai 23. syyskuuta 2011
i don't belong here
Tänään olen ilmeisesti tuotteliaalla päällä, tai sitten ahdistus kasvaa hetki hetkeltä.
Sen enempää erittelemättä, on hankala tehdä töitä, kun omaa motivaatiota syödään koko ajan työntekoa vaikeuttamalla. Päivästä toiseen tuntuu siltä, että mitään liiketalouden perusajatuksia ei olla sisäistetty ja asiakkaan elämää ei ainakaan helpoteta yrityksen taholta.
Tuntuu jo itseltä niin hölmöltä, kun joka päivä joudun toimimaan omien ajatusteni vastaisesti, koska se on yrityksen politiikka. Kun muut tekevät ratkaisut, olisi hyvä että edes ne ratkaisut olisivat kunnolla harkitut. Jokaiselta kantilta.
Ja pisteenä i:n päälle, ääni kopista kertoi jälleen yhdestä järjettömyydestä. Poistun jatkamaan.
klo 15:16 -> Koska tänne on kuulemma niin helppo lisätä kuvia, niin teenpä niin:
Sen enempää erittelemättä, on hankala tehdä töitä, kun omaa motivaatiota syödään koko ajan työntekoa vaikeuttamalla. Päivästä toiseen tuntuu siltä, että mitään liiketalouden perusajatuksia ei olla sisäistetty ja asiakkaan elämää ei ainakaan helpoteta yrityksen taholta.
Tuntuu jo itseltä niin hölmöltä, kun joka päivä joudun toimimaan omien ajatusteni vastaisesti, koska se on yrityksen politiikka. Kun muut tekevät ratkaisut, olisi hyvä että edes ne ratkaisut olisivat kunnolla harkitut. Jokaiselta kantilta.
Ja pisteenä i:n päälle, ääni kopista kertoi jälleen yhdestä järjettömyydestä. Poistun jatkamaan.
klo 15:16 -> Koska tänne on kuulemma niin helppo lisätä kuvia, niin teenpä niin:
friday is always challenging
Kirjoitanpa muistiin asioita nyt kun ne vielä muistan.
Eilen illalla aloitin jälleen tämän blogin päivittämisen ja tulokset olivat hämmentäviä. Mitään merkittävää ei toki tapahtunut, mutta illalla päässä alkoi risteilemään jos jonkinlaisia ajatuksia.
En ollut muistanutkaan, millaisia patoja kirjoittaminen avaa. Kun asioita kirjaa ylös ja ne näkee itse mustana valkoisella on näitä asioita jotenkin helpompi itsekin lähestyä. Kirjoittaminen tekee näistä asioista realismia, muuttaa ne todellisuudeksi pelkästä päänsisäisestä ajatussekamelskasta. (Onko ajatussekamelska sana?!?)
Pyörittyäni sängyssä puolisen tuntia huomasin jo sinä aikana miettineeni elämääni taaksepäin usean vuoden verran. Mietin mitkä tapahtumat ovat johtaneet siihen, että olen nyt tässä pisteessä ja miksi. Toki oman itseni hauskuuttamiseksi mietin myös, miten eri valinnat olisivat voineet viedä minut aivan eri teille. Näitä kaikkia valintojahan minun ei ole ollut tarvis tehdä itse, vaan ympäröivät ihmiset ovat tehneet niitä minun puolestani.
On hämmentävää pysähtyä edes hetkeksi ajattelemaan sitä, miten jonkun toisen tekemä pieni ratkaisu vaikuttaa omaan tulevaisuuteen niin paljon. Olin jo tehnyt omat suunnitelmani, mutta kun toinen henkilö teki ratkaisunsa ennen minua, suunnitelmaltani meni pohja ja tulevaisuus muuttui. Ehkä täysin.
Tämänkään tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan väittää, että olisin pettynyt suuntaan johon nyt olen kulkemassa. Kuuluu kuitenkin mielestäni normaaliin ihmisluonteeseen ja uteliaisuuteen miettiä joskus vaihtoehtoisia elämänpolkuja tämän todellisen rinnalle. On hyvä miettiä mistä on tulossa ja mitkä päätökset ovat vaikuttaneet siihen missä olen nyt. Niin on helpompi löytää kotiin.
Eilen illalla aloitin jälleen tämän blogin päivittämisen ja tulokset olivat hämmentäviä. Mitään merkittävää ei toki tapahtunut, mutta illalla päässä alkoi risteilemään jos jonkinlaisia ajatuksia.
En ollut muistanutkaan, millaisia patoja kirjoittaminen avaa. Kun asioita kirjaa ylös ja ne näkee itse mustana valkoisella on näitä asioita jotenkin helpompi itsekin lähestyä. Kirjoittaminen tekee näistä asioista realismia, muuttaa ne todellisuudeksi pelkästä päänsisäisestä ajatussekamelskasta. (Onko ajatussekamelska sana?!?)
Pyörittyäni sängyssä puolisen tuntia huomasin jo sinä aikana miettineeni elämääni taaksepäin usean vuoden verran. Mietin mitkä tapahtumat ovat johtaneet siihen, että olen nyt tässä pisteessä ja miksi. Toki oman itseni hauskuuttamiseksi mietin myös, miten eri valinnat olisivat voineet viedä minut aivan eri teille. Näitä kaikkia valintojahan minun ei ole ollut tarvis tehdä itse, vaan ympäröivät ihmiset ovat tehneet niitä minun puolestani.
On hämmentävää pysähtyä edes hetkeksi ajattelemaan sitä, miten jonkun toisen tekemä pieni ratkaisu vaikuttaa omaan tulevaisuuteen niin paljon. Olin jo tehnyt omat suunnitelmani, mutta kun toinen henkilö teki ratkaisunsa ennen minua, suunnitelmaltani meni pohja ja tulevaisuus muuttui. Ehkä täysin.
Tämänkään tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan väittää, että olisin pettynyt suuntaan johon nyt olen kulkemassa. Kuuluu kuitenkin mielestäni normaaliin ihmisluonteeseen ja uteliaisuuteen miettiä joskus vaihtoehtoisia elämänpolkuja tämän todellisen rinnalle. On hyvä miettiä mistä on tulossa ja mitkä päätökset ovat vaikuttaneet siihen missä olen nyt. Niin on helpompi löytää kotiin.
torstai 22. syyskuuta 2011
uusi aloitus - osa XIV
On aika taas aloittaa. Alusta ja uudella innolla.
Kiitos erään keskustelun, jäin pohtimaan miksi en ole kirjoittanut blogia aikoihin vaan jättänyt ajatukseni vain pääni sisälle. Pohtiessani tutkin lempibloggaajani viime aikojen tuotoksia, joiden seuraamisen olen jättänyt syystä tai toisesta hävettävän vähälle. Joka tapauksessa ajatusketjun seurauksena on tämä kirjoitus, joka on yritys aloittaa pään sisäisen sekamelskan purkaminen tekstimuotoon ja näin ollen ajatusten selvittäminen myös itselleen.
Kuten jokainen itseään kunnioittava bloggaaja, minäkin pakenen tärkeämpiä tehtäviä. Opinnäytetyö on ollut työn alla puoli vuotta, ja tavoitteellinen valmistuminen syyskuussa on nyt muuttunut valmistumiseksi tämän vuoden puolella. Viime aikoina työ on kuitenkin alkanut jälleen edistymään, josta kiitos työilmapiirille. Uskon nyt jopa itse valmistuvani tämän vuoden puolella.
Toinen syy pakoilun lisäksi blogin uudelleen aloittamiseen on toki syksy, joka aiheuttaa pään sisälle usein myrskyisiä ajatuksia. Kesän lämpimät ja valoisat illat ovat poissa ja tilalle ovat saapuneet syksyn sateiset illat. Jokin näissä illoissa saa ajatukset liikkeelle ja miehen mietteliääksi. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se kirjoittamisen henkinen puoli, joka helpottaa pään sisäistä painetta ja usein parantaa oloa.
---
Luin jokin aika sitten vanhan ja rakkaan IRC-Gallerian päiväkirjamerkintöjäni monen vuoden takaa ja nostalgia-aalto teki välittömästi tehtävänsä. Löysin itsestäni taas sen sarkastisen nuoren miehen, joka pohtii älyttömiä ja päättää hetken huumassa jakaa oudot ajatukset muiden kanssa. Vai mitä olette mieltä seuraavasta lainauksesta suoraan alkulähteeltä?
"Kotimatka:
Hei *läts*
Hoi *läts*
Hei Hoi *läts läts* "
Lukiessani vanhoja merkintöjäni on toisaalta helppo ymmärtää miksi tämä blogi piti vihdoin herättää henkiin. On tärkeää, että myös tulevaisuudessani on vanhoja merkintöjä, sillä historian(i) kautta on niin paljon helpompi ymmärtää nykyisyyttä.
--
Ja mitäkö tarkoittaa blogini otsikko? Palataan siihen vaikkapa toisen merkinnän muodossa, mutta fiksuimmat ymmärtävät. Uskon niin.
Kiitos erään keskustelun, jäin pohtimaan miksi en ole kirjoittanut blogia aikoihin vaan jättänyt ajatukseni vain pääni sisälle. Pohtiessani tutkin lempibloggaajani viime aikojen tuotoksia, joiden seuraamisen olen jättänyt syystä tai toisesta hävettävän vähälle. Joka tapauksessa ajatusketjun seurauksena on tämä kirjoitus, joka on yritys aloittaa pään sisäisen sekamelskan purkaminen tekstimuotoon ja näin ollen ajatusten selvittäminen myös itselleen.
Kuten jokainen itseään kunnioittava bloggaaja, minäkin pakenen tärkeämpiä tehtäviä. Opinnäytetyö on ollut työn alla puoli vuotta, ja tavoitteellinen valmistuminen syyskuussa on nyt muuttunut valmistumiseksi tämän vuoden puolella. Viime aikoina työ on kuitenkin alkanut jälleen edistymään, josta kiitos työilmapiirille. Uskon nyt jopa itse valmistuvani tämän vuoden puolella.
Toinen syy pakoilun lisäksi blogin uudelleen aloittamiseen on toki syksy, joka aiheuttaa pään sisälle usein myrskyisiä ajatuksia. Kesän lämpimät ja valoisat illat ovat poissa ja tilalle ovat saapuneet syksyn sateiset illat. Jokin näissä illoissa saa ajatukset liikkeelle ja miehen mietteliääksi. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se kirjoittamisen henkinen puoli, joka helpottaa pään sisäistä painetta ja usein parantaa oloa.
---
Luin jokin aika sitten vanhan ja rakkaan IRC-Gallerian päiväkirjamerkintöjäni monen vuoden takaa ja nostalgia-aalto teki välittömästi tehtävänsä. Löysin itsestäni taas sen sarkastisen nuoren miehen, joka pohtii älyttömiä ja päättää hetken huumassa jakaa oudot ajatukset muiden kanssa. Vai mitä olette mieltä seuraavasta lainauksesta suoraan alkulähteeltä?
"Kotimatka:
Hei *läts*
Hoi *läts*
Hei Hoi *läts läts* "
Lukiessani vanhoja merkintöjäni on toisaalta helppo ymmärtää miksi tämä blogi piti vihdoin herättää henkiin. On tärkeää, että myös tulevaisuudessani on vanhoja merkintöjä, sillä historian(i) kautta on niin paljon helpompi ymmärtää nykyisyyttä.
--
Ja mitäkö tarkoittaa blogini otsikko? Palataan siihen vaikkapa toisen merkinnän muodossa, mutta fiksuimmat ymmärtävät. Uskon niin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)