a way ahead of...

Ajatus kiertää pääsi ympäri kehää.
Et tiedä mistä alkoi ja mihin se päättyy
Mut se vie sua pimeään.
Et muista mitä kuka sanoi ja mihin se liittyi
Etkä muista enää nimeään.
Olisi päästävä pois ja äkkiä kun joku rakentaa
Sun ajatuksista häkkiä ja olet unessa.

 En tarkoita tällä tekstillä ketään yksittäistä ihmistä, tai osaa elämästäni. Toivon, ettei kukaan ota tästä henkilökohtaisesti itseensä. Ajatelkaa tätä oman pään puhdistamisena.

Näin pitkä kirjoittamattomuus enteilee vain yhtä asiaa. Patojen rikkomista ja melkoista purkautumista. Pahoittelen jo etukäteen. Joka tapauksessa olen varoittanut.

Mulla on paha tapa miettiä elämääni sykleissä taaksepäin, ja käydä läpi sitä mitä on tapahtunut ja mikä on muuttunut. Olenko muuttunut oikeaan suuntaan, olenko menossa kohti sitä mitä haluan ja mitä oikeasti olenkaan tehnyt ja saanut aikaan? Viime aikoina tätä mietintää on taas tapahtunut, ja paljon.

Nyt on vuosi 2012, ja tuntuu siltä että pitäisi kovasti aikuistua. Kaikki tututkin aikuistuvat, valmistuvat, perustavat perheen ja hankkivat asuntolainan. Lapsi ja koira. Ja ainakin päälle päin näyttävät vielä tästä kaikesta kovin iloiselta. Sehän se on ollut tavoitteena pienestä saakka. Ideaalitilanne jota tavoitella, jonka jälkeen voi asettua aloilleen ja alkaa elämään.

Jotenkin tuntuu, etten aikuistu. En osaa tehdä pitkän ajan suunnitelmia, sitoutua asioihin tai ratkaista Rubikin kuutiota. Ok, viimeinen ei ehkä liity tähän mitenkään, mutta ei kahta ilman kolmatta. Vaikka vuosia tuli taas yksi lisää, niin mun mielestä on hauskaa tehdä asioita ennalta suunnittelematta. Mennä sinne minne tie vie, ja jos ei tie, niin ne sivupolut. Mun mielestä hienoimmat jutut tapahtuvat yleensä ilman suunnittelua, hetken mielijohteesta. Ei oikein aikuismaista, eihän? Mutta onko se jotenkin väärin ajatella näin? Pitääkö minun muuttaa itseäni, jotta sovin siihen muottiin mitä ihmiseltä odotetaan? Onko väärin tehdä niin kuin hyvältä tuntuu? Onko väärin ajatella, että matkailu on parasta mitä ihminen voi tehdä? Itsensä avartamista parhaimmillaan.

Eikä se näytä valmistumisenkaan kannalta yhtään hyvältä. En saa itsestäni irti sitä mitä pitäisi ja alan jollain tasolla vaipua epätoivoon, toisella alan huomaamaan, ettei tie ehkä olekaan minua varten. Saan jopa perusteltua itselleni, miksi en valmistu ja sen, ettei minun itse asiassa tarvitse pitää edes kiirettä. Minullahan on aikaa maailman tappiin asti, vai onko sittenkään? Tiedän kyllä, että elämä helpottuisi kun onnistuisi valmistumaan. Olisi yksi asia vähemmän huolehdittavana. Ja joku perusta jolle rakentaa elämäänsä. Valmistuminen mahdollistaisi monta reittiä, joista valita omansa.

Miten sitä sitten voisi perustaa perhettä, jos muu tilanne on tämä? Pakoilen vastuuta, enkä pysty ottamaan otetta välillä edes itsestäni. Välillä en edes tiedä haluanko ottaa. Mitä tekisin asuntolainallakaan? En nytkään pysty hoitamaan talouttani. Ainakin tiedän, ettei talouteni kaipaa asuntolainaa. Eikä se varmasti kaipaa ylimääräistä perheenjäsentäkään. Jos en pysty ottamaan vastuuta ja olemaan varma siitä mitä elämältäni haluan, on turha pilata kenenkään muunkaan elämää sitomalla sitä omaani. Onneksi sentään joissain asioissa järki pysyy mukana, vaikka usein ei siltä aina tunnukaan.

Tämä kaikki tuntuu jotenkin hämmentävältä, sillä onhan tässä ehditty 27:ssä vuodessa jo kokea jos jonkinmoista etu- ja takapakkia. Ilon ja murheen hetkiä. Ja otettu vastuuta pienestä pitäen. Miksi siis nyt tuntuu siltä, että jotenkin tämän stressin alle meinaa musertua? Miksi nyt vastuun ottaminen tuntuu niin vaikealta ja tilanne ylipäätään niin ahdistavalta? Mitä muut tekevät eri tavalla elämässään? Missä mä olen mennyt vikaan? Ja missä ne perhoset oikein on?

Onneksi aina on se pieni sattumus, joka tuo sitä uutta uskoa. Oli se sitten uskoa muutokseen tai parempaan aikaan muuten vaan. Nytkin sellainen on tapahtunut, mutta siitä ehkä lisää joskus toiste. Olen kuitenkin iloinen, että näin kävi. Ehkäpä uusi tie aukeni, tai ainakin jonkinlainen sivupolku? Tie sinne parempaan ja onnellisempaan tulevaisuuteen. Sinne missä niitä perhosiakin on.