18 years ago

On sanottu, että yksi ainoa tapahtuma voi muuttaa ihmisen elämän täydellisesti koko loppuelämäksi. En välttämättä uskoisi edellä olevaan lauseeseen, ellen olisi itse kokenut sitä. Tapahtumaketju, joka sitten päättyi eräänä elokuun päivänä kahdeksantoista vuotta sitten, on syynä siihen, että istun nyt tässä ja myös suureksi osalta syypää siihen, että olen muovautunut tällaiseksi kuin nyt olen. Mutta nyt jaan tämän päivän kanssasi.

Se oli elokuun kuudestoista päivä vuonna 1994. Tuhannet koululaiset riensivät taas kouluihinsa aloittamaan uutta lukuvuotta. Niin teki myös eräs porvoolainen nuorimies, nimeltään Petri. Kolmas luokka oli koittamassa, ja into nähdä luokkakavereita oli suuri. Muutaman tunnin ajan Petri oli onnellinen ja aivan kuten kuka tahansa muu Peipon koulun uusista kolmasluokkalaisista. Kello tuli kuitenkin yksi, koulupäivä päättyi ja kaikki muuttui. Petri polki innoissaan kohti kotia kertoakseen hyvin menneestä koulupäivästä. Koulupäivää ei koskaan käyty läpi. Kotona odotti suru-uutinen. Isä oli kuollut tuntia aiemmin syöpään puolentoista vuoden taistelun jälkeen.

Kotona Petri ei ehtinyt kauaa tilannetta miettimään, sillä taksi odotti jo valmiina viemään sairaalalle katsomaan isää viimeisen kerran. Äiti, joka oli valvonut viimeisen viikon isän sairaalavuoteen vierellä, oli vastassa sairaalan ovilla ja rutisti yhdeksänvuotiasta poikaansa niin kovaa kuin mahdollista ilman että se sattuisi. He saapuivat isän huoneeseen, ja siellä makasi valkoisiin puettu mies, josta huokui hyvänolontunne siitä, että kipu ja tuska oli vihdoin poissa. Isän oli hyvä olla.

Äidin kantaessa isän tavaroita pois huoneesta ja autoon, jäi Petri isänsä kanssa kahden. Pellavapäinen poika puhui isälleen niitä näitä ja silitti tämän varpaita. Ne olivat viimeisiä fyysisiä kosketuksia isän ja pojan välillä. Viimeinen halaus ja oli lähdettävä pois. Isä ei enää oikeasti maannut siinä vuoteella.

Seuraavat viikot ovat pelkkää sumuista usvaa, jonka tapahtumista olen kuullut lähinnä vain muilta tahoilta. Mutta sen muistan, että tuona elokuun päivänä päätin etten koskaan unohda isäni arvoa minulle ja että vielä jonain päivänä voin ylpeänä itse sanoa ”Voi kun isä näkisi minut nyt, tiedän että hän olisi ylpeä.”